Ysien kielenhuoltokertaus

Yhdeksännen luokan kielenhuollon perusasioiden kertaus sujui tänä vuonna siten, että oppilaiden tehtävänä oli aluksi kerrata asioita omatoimisesti ja tehdä luokasta löytyvien oppikirjojen sisältämiä tahtäviä. Sen jälkeen piti tehdä pienissä tyhmissä tai parin kanssa lyhyt opetusvideo itsevalitusta kielenhuoltoaiheesta.

Videoiden teon yhteydessä keskustelimme siitä, millainen on hyvä opetusvideo. Tulimme siihen tulokseen, että se on esimerkiksi sopivan pituinen - ehdottomasti se ei saa olla liian pitkä, sellainen, jota kukaan ei jaksa katsoa. Asiaa ei saa olla yhdessä videossa liikaa. On parempi tehdä mieluummin useampi lyhyt video kuin yksi pitkä. Lisäksi hyvässä videossa käytetään niin ääntä, kuvaa kuin tekstiäkin asian havainnollistamiseen. Huumori on lisäbonusta, ja myös tekijänoikeuksista pitää muistaa huolehtia. Hyvän videon tekeminen ei ole lainkaan niin yksinkertaista, kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Jos et usko, kokeile itse :)

Tässä esimerkki yhdestä videosta

Kun videoita katsottiin, niistä opitusta tehtiin muistiinpanoja, ja näin syntyi lunttilappu kokeeseen. Tarvittaessa tietoja täydennettiin vielä muiden lähteiden avulla. Kokeen jälkeen tehtiin vielä itsearviointia, jonka merkitys arvosanalle onkin itse koetta suurempi. Ylipäätänsä asiaa kerrattiin nyt siksi, että parhaillaan on menossa runojakso, jonka päätteeksi jokainen kirjoittaa ns. "Oman runotyön", jonka arvioinnissa kiinnitetään myös oikeakielisyyteen aiempaa enemmän huomiota.

Kokeiden palautustunnilla kerrattiin vielä muutama kiperäksi osoittautunut kohta Kahoot!-sovelluksella tehdyn pelin avulla. Kuten useammatkin Kahootia kokeilleet kollegat ovat Twitterissä kertoneet, oppilaat innostuvat pelaamisesta varmasti. Harvoin he muutoin kielenhuoltotunnilla hihkuvat, että: "Lisää tätä!!"

Sanaluokkia ja sijamuotoja seiskoille

Kaivan kärkeen verta nenästäni ja totean, että mielestäni sanaluokkien ja sijamuotojen tankkaamisessa ei ole paljoakaan järkeä. Ainakaan siinä mittakaavassa, missä niitä peruskoulussa yleisesti tankataan. Hieman karrikoiden sanottuna moni seiskaluokkalainen on yläkouluun tullessaan siinä uskossa, että äikkä ON sanaluokkia, sijamuotoja ja tarinoiden kirjoittamista. Ja that's it.

Verbi on kieltämättä hyödyllinen käsite, ja koska se on myös lauseen ydin, siihen kannattaakin vähän perehtyä. Ylipäätänsä lausetajun kehittäminen on tärkeää, koska se on yhteydessä kirjoittamisen ja ajattelun selkeyteen. Niinpä kasilla paneudummekin hartaudella lauseoppiin, mutta sivuutamme seiskalla sanaluokkien ja sijamuotojen kertauksen mahdollisimman nopeasti. Samalla valjastamme kertauksen muiden taitojen kuten opiskelutekniikan ja ryhmätyötaitojen harjoitteluun.

Minulla on sellainen kuva, että oppilaille ei alakoulun aikana useinkaan ole hahmottunut, miten sanaluokat ja sijamuodot liittyvät toisiinsa. Niinpä tein heille pienen johdantovideon, jossa yritän selittää juuri tämän.

Tämän jälkeen alkaa asian harjoittelu ja valmistautuminen kokeeseen. Olen koonnut harjoitusmonisteen, jota käytämme vuodesta toiseen, eli kerään monisteet pois, kun niitä ei enää tarvita. Oppilaat saavat tehdä kokeeseen lunttilapun, ja koe tehdään ryhmissä. Jaan oppilaat arpomalla 3-4 hengen ryhmiin. Kaikki ryhmän jäsenent saavat ja täyttävät oman koepaperin, mutta tarkistan joka ryhmästä vain yhden, sattumanvaraisesti käteen osuvan paperin, ja kaikki saavat saman arvosanan. Koe kestää kaksoistunnin ja aina noilla tunneilla toivon, että voisin pitää jokaisella tunnilla kokeet. Harvoin näkee nimittäin niin aktiivista ja kaikin puolin mainiota ryhmässä työskentelyä. Ryhmissä käydään aivan mahtavia keskusteluja sanojen luokittelusta.

Jakso loppuu itsearviointiin ja se onkin oikeastaan koko jakson tärkein osuus. Alla muutama apukysymys esimerkin vuoksi. Hyvin tehdyllä itsearvioinnilla voi vielä nostaa omaa kokeensa arvosanaa - enemmän tai vähemmän :)

Oppilaiden osallisuudesta

Jatkan edelleen sen saman pedagogisen johtamisen koulutuksen annin ammentamista, joista edellisessäkin postauksessani kirjoitin.

 Olen ollut koulutukseen monin tavoin tyytyväinen, enkä vähiten siksi, että koulutuksessa on jatkuvasti puhuttu myös oppilaista. Niinpä viime kerrallakin käsiteltiin paljon oppilaiden osallisuutta.  Ulla Rasimuksen mukaan on ensinnäkin tärkeää muistaa, että osallisuus on eri asia kuin osallistuminen. Osallistuminen voi kyllä olla osallisuutta, mutta osallisuus on pelkkää osallistumista laajempi käsite ja sitä voidaan ajatella esimerkiksi seuraavanlaisen jaottelun avulla:

1. sosiaalinen osallisuus
2. tiedollinen osallisuus
3. päätöksentekoon osallistuminen
4. jaettu vastuu
5. osallisuus yhteiseen tarinaan

Toisekseen oppilaiden osallisuutta voidaan hahmottaa myös osallisuuden portaiden avulla. Alimmilla tasoilla on kyse erilaisista näennäisdemokraattisista toimista. Oppilailta kysellään kyllä kantaa milloin mihinkin ja heidän kanssaan ideoidaan erilaisia tavoitteita ja toimia, mutta aikuiset kuitenkin aina päättävät, eikä aikuisten asettamia reunaehtoja kyseenalaisteta. Täytyy todeta, että omassa koulussamme ollaan valitettavasti enempi tai vähempi juuri tällä tasolla. Toivon, että pääsisimme jossain vaiheessa seuraavalle tasolle, joka tarkoittaisi siirtymistä luovaan yhteistyöprosessiin. Se tarkoittaisi sitä, että asiat etenisivät oppilaiden ja aikuisten välisessä luovassa, uusia asioita kehkeyttävässä prosessissa, jossa asioita pohdittaisiin avoimesti ja ratkaisukeskeisesti. Pitäisi päästä siihen, että me todella arvostaisimme oppilaiden tuoreita näkemyksiä ja hakisimme aktiivisesti jatkuvasti keinoja niiden huomioimiseen ja toteuttamiseen.

Ulla Rasimus on mielestäni on koko koulutuksen ajan aivan oikein korostanut sitä, että oppilaiden osallisuuden kokemusten kannalta on kaikkein olennaisinta se, mitä oppitunneilla tapahtuu. Hän esitteli luokkakokouksien pitämistä yhtenä  mahdollisuutena osallisuuden lisäämiseen. Luokkakokoukset ovat selkeästi sukua käytännölle, jonka olen oppinut edellisessä työpaikassani Kilterin koulussa, jonka toimintakulttuuriin vaikuttavat toivoakseni edelleen kaipiolaisen yhteisökasvatuksen periaatteet.

Kilterissä opin taitavilta ja kokeneilta kollegoiltani, että kun luokassa tulee vastaan mikä tahansa ongelma, on ongelman ratkaiseminen aina koko luokan asia. Koko luokka saadaan helposti mukaan, kun kysytään kaikilta ja kuunnellaan oikeasti kaikkia. Helpoimmin tämä tapahtuu siten, että kaikki kirjoittavat ensin näkemyksensä kulloiseenkin asiaan paperille, jonka jälkeen opettaja kokoaa näkemykset näkyville, niin että yhteiseen ongelmanratkaisuun voidaan käydä nimenomaan oppilaiden, ei opettajan - ajatuksista lähtien. Tärkeää on, että opettaja ei muokkaa eikä sensuroi mitään.

Kuva: SPangborn CC-BY-NC-ND

Käytin tätä menetelmää viimeksi viime viikolla, kun tietooni tuli, että on syytä keskustella valvontaluokkani kanssa kännyköiden käytöstä oppitunnilla. Kysyin oppilailta kolme kysymystä:

1. Milloin kännykän käyttö on ongelmallista ja häiritsee oppimista?
2. Milloin ja miten kännykästä voi olla iloa opiskelussa?
3. Kuinka paljon/usein meidän luokan tunneilla esiintyy häiritsevää kännykän käyttöä?

Kahteen ensimmäisen kysymykseen tulleet vastaukset kokosin Google-dokumenttiin, jota katsoimme yhdessä. Vastaukset viimeiseen kysymykseen luin suoraan papereista. Kävimme dokumentin äärellä vilkkaan keskustelun kännykän käytöstä ja synnytimme mielestäni yhteistä ymmärrystä tilanteesta. Tällainen keskustelu tuottaa parhaimmillaan käsittääkseni rakentavaa vuorovaikutusta luokkaan ja sitä kautta juuri niitä osallisuuden kokemuksia. 

Lopuksi haluan vielä sanoa, että minua ei oppilaiden kännyköiden käyttö häiritse oikeastaan koskaan. Enemmän minua häiritsee oma kyvyttömyyteni valjastaa niitä täysimääräisesti ja monipuolisesti opiskelukäyttöön. Lisäksi olen alkanut yhä useammin huomata, että monet oppilaat pystyvät itse asiassa keskittymään kännykkä kädessä parhaiten, myös esimerkiksi opettajan ohjeiden kuuntelemiseen. Ja ylipäätänsä hommat näyttävät sujuvan parhaiten silloin, kun oppilaat tekevät useampaa asiaa yhtä aikaa.  Yleinen ja tuhatvuotinen huoli nuorison rappiosta taitaa siis olla - jälleen kerran - turha.

Ajantaju hakusessa

Viime viikolla jatkui se erinomainen pedagogisen johtamisen koulutus, josta kirjoitin jo aiemminkin. Tällä kertaa käsittelimme monenlaisia teemoja ja palasimme muun muassa siihen kaikkein polttavimpaan eli aikaan. Siitä tuntuu olevan koko ajan puute. Olen kuullut tähän tähän asti kolmenlaisia ratkaisuehdotuksia koulussa työskentelevien krooniseen aikapulaan. Kaksi yleisintä ratkaisuehdotusta, joita rehtoreilta yleensä tulee on a) lisää lukkariin merkittyä palaveriaikaa b) opettajat kokonaistyöaikaan. Molemmat ovat TEORIASSA ihan hyviä ratkaisuja, mutta vaativat johtamiselta todella paljon! Suurimmassa osassa kouluja johtaminen lienee sen laatuista ja -tasoista, että nämä ratkaisut pahentavat kaikkia ongelmia, eivät suinkaan ratkaise niitä. Ensin pitää tapahtua paljon, ennen kuin noita kumpaakaan kannattaa edes harkita. Pitää esimerkiksi syntyä syvällinen ymmärrys joistakin ajankäyttöön liittyvistä lainalaisuuksista ja ongelmista. Näistä tärkeimpiä ovat nämä:

1) Ryhmällä ei ole ajantajua.
2) Erityistä huomiota kannattaa kiinnnittää toisten ajan käyttöön.

Ryhmällä ei ole ajantajua, ja siksi on aivan ensiarvoisen tärkeää, että koulun johdolla on. Varsinkin isoissa kouluissa tapahtuu koko ajan paljon, ja erilaiset tiimirakenteet ovat tosiasia kaikkialla. Jälki on kuitenkin hirveää, jos tiimit saavat vapaasti käyttää paitsi omaansa myös muiden aikaa. Johtoryhmän yksi olennaisimpia tehtäviä onkin koordinoida ajan käyttöä, ja aivan erityisen varovainen pitääkin olla aina kun käytetään toisten aikaa.

Toisten ajan käytössä ollaan kuitenkin vanhastaan kouluissa oltu hyvinkin huolettomia. Opettajia istutetaan edelleen monissa kouluissa aivan surutta isolla joukolla kuuntelemassa, kun yksi puhuu asiaa, joka pahimmissa tapauksissa:

a) on suurelle osalle sanomattakin itsestäänselvää
b) koskettaa pahimmillaan vain pientä osaa kuulijoista
c) jonka voisi nopeasti lukea omalla ajallaan, silloin kun parhaiten sopii

Aika hurjaa.

Kuva: HikingArtist.com CC-BY-NC-ND

On olennaista monenkin asian kannalta, etä ihminen tekee tärkeitä asioita. Muita ei oikein kannata tehdä. Ja opettajat tekevät juuri sen tyyppistä asiantuntijatyötä, että heille ei kannata maksaa ajasta (so. siitä että he istuvat tietyssä paikassa tiettyyn aikaan) vaan siitä työstä, mitä he tekevät. Työn merkityksellisyyden kokemuksesta on kyse myös esimerkiksi Varpu Kaarenojan taannoisessa ajatuksia herättävässä artikkelissa Parempaakin tekemistä, jossa hienosti kuvataan juuri sitä, että muuta kuin tärkeitä töitä ei oikeastaan kannata tehdä.

Kun opettajakunta nuokkuu kokouksessa, ongelmana on juuri se, että siellä tapahtuu jotain sellaista, jota opettajat eivät koe merkitykselliseksi, joka heidän mielestään ei ole tärkeää. Tässä tilanteessa rehtori usein - ymmärrettävästi - turhautuu. Tilanne ei kuitenkaan korjaudu sillä, että rehtori sanoo, että kaikkien pitäisi nyt tajuta, että tämä on teille kaikille tärkeää, halusitte tai ette. Pikemminkin käy päinvastoin. Jotain muuta tarttis keksiä.

Olen todella iloinen siitä, että saan tehdä töitä koulussa ja johtoryhmässä, jossa on halua ja kykyä kohdata rohkeasti isoiltakin tuntuvia haasteita. Kevätlukukaudella käymmekin OPS-työn ohessa kehittelemään reippaasti pieniä ajankäyttökokeiluja. Tavoitteena on löytää käytänteitä siihen, että kaikkien ei aina tarvitsisi tehdä välttämättä samassa paikassa, samaan aikaan samaa. Luokassa sitä kutsutaan eriyttämiseksi. Ei kai se ihan mahdotonta voi olla opehuoneessakaan.

OPS2016-liekehdintää

Olen lievästi sanottuna liekessä OPS-uudistuksesta.  Uudistus on todella tervetullut mahdollisuus opetuksen ja koulun toimintakulttuurin kehittämiseen, ja luonnostekstin viidessä ensimmäisessä luvussa korostetaan mielestäni juuri niitä asioita, joita itsekin pidän tärkeinä. Jotta OPS voisi siirtyä teoriasta käytäntöön, siihen pitää haluta ja uskaltaa luoda henkilökohtainen suhde. Aloitan tuon suhteen luomisen kokoamalla ja tiivistämällä tekstistä ne asiat, jotka itseäni puhuttelevat eniten. Koetan siis nähdä, mikä itselleni on asian ydin. Myöhemmin luen tekstiä uudestaan nähdäkseni, mitä kaikkea minulla on ensimmäisellä kierroksella jäänyt huomaamatta. Pidän tärkeänä, että sisäistän riittävän vankasti yleisen osan, ennen kuin oppiaineosa ilmestyy.

Yleisen osan luonnoksen ensimmäistenkin lukujen lukeminen on hämmentävää puuhaa, koska alalukuja on paljon, ja lukiessa tulee helposti tunne, että samat asiat toistuvat uudestaan ja uudestaan eri otsikoiden alla. Niinpä ajattelin aloittaa luonnostekstin haltuun ottamisen tekemällä jonkinlaisen tiivistelmän tekstistä. Minun mieleeni nousee päällimmäiseksi ilo seuraavista :

• Suhde oppilaaseen. Tekstissä puhutaan mielestäni paljon arvostavasta ja oppilasta kunnioittavasta vuorovaikutuksesta ja oppilaan aidosta kohtaamisesta ja kuuntelemisesta. Tekstissä puhutaan myös useassa kohdassa eri sanoin siitä, että oppimisen pitäisi olla sellaista, että oppilas voi kokea sen mielekkääksi ja itselleen merkitykselliseksi. Lisäksi useassa yhteydessä korostetaan osallisuuden kokemusten merkitystä ja oppimisen iloa, sekä turvallisuutta ja hyvinvointia.

• Oppilaan toiminta ja oppiminen. Oppimista on jo pitkään kuvattu konstruktivismin hengessä oppilaan aktiivisena toimintana, jossa hän liittää uusia tietoja aikaisempiin tietoihinsa jne. Tämä kuva uhkaa usein jäädä vähän mekaaniseksi tiedon hankinnaksi, prosessoinniksi ja tallentamiseksi.  Siksi iloitsenkin siitä, että luonnoksessa hahmotellaan useassa kohdassa toimintaa, jossa oppilas toimii uteliaan ja rohkean, omiin hoksottimiinsa luottavan tutkijan tavoin. Hän ei vaan etsi ja muokkaa tietoa, vaan toimii tiedon kanssa. Pohtii omaa ajatteluaan, muodostaa hypoteeseja, analysoi, päättelee, tarkistaa käsityksiään, ratkoo vastaan tulevia ongelmia ja tuottaa uutta tietoa. Sekä itsenäisesti että vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Luovuus ja kekseliäisyys liittyy itseilmaisun ohella olennaisesti myös ajatteluun. Tykkään!

• Tieto- ja viestintätekniikan rooli. Se on kaikkien asia ja sitä käytetään monipuolisesti eri oppiaineissa ja kaikilla vuosiluokilla. Sitä käytetään koska se avaa uusia mahdollisuuksia ajatteluun ja oppimiseen, ja tekniikan avulla kehitetään vuorovaikutteisia pedagogisia käytäntöjä. Sen avulla vahvistetaan oppimismotivaatiota, itseohjautuvuutta ja luovuutta.  Sitä hyöydynnetään vuorovaikutukseen, tiedon kanssa työskentelyyn, uuden tiedon luomiseen ja ongelmanratkaisuun. Sen avulla vahvistetaan yhteisöllisen työskentelyn taitoja ja käyttöön otetaan oppilaan henkilökohtaisia oppimispolkuja tukevia välineitä ja sovelluksia, ja myös oppilaiden omia välineitä voidaan käyttää. Eikä tässä vielä kaikki. Lisäksi mobiiliteknologia, sosiaalinen media ja kehittyvät verkkopalvelut laajentavat oppimista ympäröivää yhteiskuntaan ja informaaleihin ympäristöihin. 

Näiden ylle listattujen tavoitteiden lisäksi luonnostekstissä puhutaan tietysti monista muistakin asioista, kuten vaikkapa ilmastoasioista ja kulttuuri-identiteeteistä. Mutta koska yritän nyt hahmottaa itselleni uudistuksen ydintä, jätin tästä listasta paljon pois sellaista, joka on jo vanhastaan tuttua. 

Minä olisin todella tyytyväinen jo noihin viiteen ensimmäiseen luonnostekstin lukuun. Yhtään enempää en kaipaisikaan. Jo niiden avulla voitaisiin helposti suunnitella opetusta, joka todellakin vastaa hyvin tulevaisuuden haasteisiin. Luonnoksen ensimmäisessä luvussa listataankin ne taidot ja ominaisuudet, joita oppilaat tulevaisuudessa tarvitsevat. Ne ovat:

• itseohjautuvuus
• yhteisvastuu
• vuorovaikutustaidot
• oppimisen taidot
• ajattelun taidot
• ongelmanratkaisu
• soveltaminen
• luovuus

Tämä on loistava lista! Ja itse asiassa pelkästään tämäkin riittäisi. Opettaja voisi opetusta/oppimista  suunnitellessaan miettiä, ohjaako toiminta noiden suuntaan. Taidankin kirjoittaa nuo heti huomenna luokan seinälle kissan korkuisilla kirjaimilla. 

Mutta nyt heippa ja rentouttavaa sunnuntain jatkoa!

PS. Tein tätä bloggausta ennen muistiinpanoja luonnoksesta ja ne löytyvät täältä. Toisekseen luonnoksen ensimmäisessä luvussa linjataan, että uudistuksen keskiössä on toimintakulttuurin ja pedagogiikan kehittäminen. Toimintakulttuurin kehittäminen liittyy olennaisesti johtoryhmätyöskentelyyn ja on siksi oma myöhemiin käsittelyyn tuleva aiheensa.

EDIT. pari tuntia myöhemmin: @Saijakaisa kommentoi tätä Twitterissä ja toi esiin aivan olennaisen asian, eli kysymyksen siitä, miten opettajat voitaisiin saada mukaan OPS-työhön uuden OPSin hengessä. Olen niin samaa mieltä siitä, että on aivan olennaista MITEN OPS-työtä opettajien kanssa lähdetään tekemään. Miten esim. ops-työssä opettajien tvt-taitoja voitaisiin kehittää juuri luonnoksen artikuloimassa hengessä? Miten työskentely voisi olla sellaista, että se rohkaisisi älylliseen luovutuuten jne. Ja vielä kaino toive kaikille rehtoreille: Älkää rakentako OPS-työtä sellaisen mallin varaan, jossa perimmäisenä tarkoituksena on vain varmistaa, ettei kukaan vaan pääse sluibailemaan. Ja varustautukaa jo henkisesti siihen, että ehkä ihan kaikki opettajat eivät innostu.

Eräs kehityskertomus

Anne Rongas teki taas kaikille tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittäjille suuren palveluksen, kun hän kokosi blogiinsa opettajien näkemyksiä ja pulmia tvt:n ja sosiaalisen median käyttöön liittyen. Täsmälleen samoja kysymyksiä pulmia pohditaan varmaan ihan kaikissa kouluissa.  Jäin blogauksen luettuani muistelemaan omaa tvt/digi-taivaltani.

Ensimmäinen tietokone, ensimmäinen kännykkä - ja OTE-lehti <3

Ensinnäkin olen kaikkea muuta kuin diginatiivi. Muistan mainiosti, kun meille hankittiin ensimmäinen väritelkkari ja kotivideot yleistyvät vasta lukioaikoinani.
Aloitin kirjallisuuden yliopisto-opinnot verraten myöhään, vasta 28-vuotiaana ja kirjoitin ensimmäiset vuodet kaikki esseet käsin ja puhtaaksi lopuksi sähkökirjoituskoneella. Joskus 90-luvun lopulla hankin ensimmäisen tietokoneen kotiin ja se oli minusta ällistyttävä laite. Opettelin käyttämään sitä siten, että lainasin kirjastosta ja ostin R-kioskilta erilaisia käyttöjärjestelmään ja toimisto-ohjelmiin liittyviä opaskirjoja. Toimisto-ohjelmien käyttötaitoni ovat edelleen luokattoman huonot, mutta kymmensormijärjestelmän opettelin jo 80-luvun lopussa isäni sihteerin laatikosta löytämäni opaskirjan avulla. En ole vielä keksinyt syytä, miksi minun pitäisi harjoitella esim. tekstinkäsittelyohjelmien saloja yhtään tämän enempää. Ensimmäisen kännykkäni suostuin ottamaan käyttöön pitkän painostuksen jälkeen noin kymmenen vuotta sitten, ja ensimmäisen älypuhelimeni ostin ehkä neljä vuotta sitten.

 Kiinnostus tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöä kohtaan syttyi edellisessä työpaikassani, kun rehtori oli kerran työntänyt lokerooni Opetus ja Teknologia -lehden. Siinä numerossa oli iso juttu mediakasvatuksesta, josta rehtori tiesi minun olevan kiinnostunut. Luin jutun. Sen jälkeen aloin selailla lehteä muutenkin ja se vaikutti jotenkin kiinnostavalta. Kävin sanomassa rehtorille, että olen kiinnostunut lukemaan lehteä jatkossakin. Niinpä se alkoi ilmestyä lokerooni muistaakseni neljä vai oliko ehkä kuusi kertaa vuodessa. Odotin aina innolla seuraavaa lehteä ja luin lehden aina hiirenkorville. Ote-lehdestä minulle on jäänyt mieleen myös yksi hahmo, tuore Open World Hero Allan Schneitz.  Hän kirjoitti johonkin numeroon, tai ehkä useampaankin, tulenpalavan kirjoituksen, jonka sisällöstä en muista varsinaisesti mitään. Jotenkin se liittyi siihen, miten hommat pitäisi koulussa hoitaa. Sisältöä paremmin muistan tulenpalavuuden. Ja sen, että ajattelin lukiessani, että mahtavaa! Juuri noin!! Vasta viime kesänä raaskin panna vanhat lehdet paperinkeräykseen.

Pedanettiä ja Moodlea

 Koulussamme oli käytössä Pedanet, ja sitä jotenkin oletettiin kaikkien tavalla tai toisella käyttävän. Yksi kollega auttoi minut kerran välitunnilla vähän alkuun. Seuraavaksi printtasin itselleni netistä löytämäni Pedanetin "veräjän" käyttöohjeet. Aloin koota äikän veräjää, jossa oli jotain itse tekemääni materiaalia ja enimmäkseen erilaisia linkkilistoja. Koska Vantaalla käytetään nykyisin Fronteria, veräjä on ilmeisesti siirtynyt bittien hautausmaalle, mutta jotain verkkolehtiviritelmiä on vielä löydettävissä. Minua liikuttaa kun katselen niitä.

Samoihin aikoihin pääsimme yhden kollegan kanssa Tampereelle erinomaiseen tiedon hankinta- ja hallintataitojen ohjauksen koulutuksen. Koulutuksessa käytettiin oppimisalustana Moodlea. Ihastuin ikihyviksi siihen. En osaa enää hahmottaa miksi. Riemuni oli rajaton, kun sen käyttö oli Vantaalla mahdollista myös opettajan ominaisuudessa. Printteri lauloi taas, kun printtasin itselleni mapillisen Moodleohjeita. Samoihin aikoihin aloin ensimmäisen kerran puhella myös luonnontieteilijäkollegoille yhteisen kurssin luomisesta. Jonkinlainen ilmastonmuutos-kurssi olikin muistaakseni ensimmäinen Moodleen luomani kurssi.

Sitten tapahtui kamalia. Ote-lehti lakkasi ilmestymästä. Sen päätoimittaja oli muistaakseni Ella Kiesi, ja kun luin pääkirjoituksesta lehden lakkautuksesta, suunnittelin useita päivä mielessäni sähköpostia. Siinä olisin yksityiskohtaisesti kuvaillut, miksi lehteä ei missään nimessä saa lakkauttaa, miten se on äärimmäisen hyödyllistä ja tarpeellista täydennyskoulutusta meille opettajille, varsinkin meille innokkaille itseopiskelijoille. En koskaan lähettänyt viestiä.

Vinkkiverkon pauloissa

Sitten vaihdoin työpaikkaa. Heti keväällä, ennen kuin olin edes vastaanottanut virkaa, aloin jo kysellä Moodle-tunnuksia, että pääsisin jo rakentelemaan tulevia kursseja. Jouduin odottamaan elokuulle. Toimin ensimmäisenä vuotena apulaisrehtorina ja sain siksi käyttööni työn puolesta miniläppärin. Samaan aikaan meille tuli kotiin langaton verkko. Ja niin siinä sitten kävi, että hiihtoloma kului läppärin kanssa sohvalla maatessa, sillä Ote-lehden jättämä aukko täyttyi vihdoin, löysin Sometun ja Vinkkiverkon. Ei puhettakaan, että olisin malttanut tai ehtinyt lähteä hiihtämään vaikka hiihtämistä rakastankin.

Löysin Anne Ronkaan Opeblogin ja kaikki hänen lukemattomat loistavat wikinsä ja Pedanet-veräjät, joista tuntui löytyvät apua kaikkeen mahdolliseen. Enää ei tarvinnut printata mappikaupalla monisteita, vaan saattoi katsoa videon, jossa Anne kädestä pitäen näytti, miten vaikkapa Blogger-blogi tai Wikispaces-wiki perustetaan. Kaikkein vaikuttunein olin kuitenkin avoimista kurssitoteutuksista. Se oli ja on vallankumouksellista. Eri palveluissa ja ohjelmissa on kyse tekniikasta mutta avoimessa opetuksessa, muiden auttamisessa ja jakamisessa on kyse paljon enemmästä. Pedagogiikasta ja demokratiasta. Siitä että tieto kuuluu kaikille.

Jotta voi toimia avoimesti, täytyy olla kartalla tekijänoikeuksista. Vinkkiverkosta löytyi apu tähänkin. Kirjoitin sinne marraskuussa 2009 seuraavaa:

Mulla on pitkän tähtäimen unelma – haluaisin alkaa tehdä äikän verkkomateriaalia, ikään kuin omaa äikän ”oppikirjaa”. Alustava ajatus olisi, että tekisin sen esim. wikinä ja se täydentyisi vähitellen. Ajatus olisi myös laittaa se avoimeen verkkoon vapaasti käytettäväksi. Se sisältäisi perinteisen oppikirjan tapaan ”teoriaa”, esimerkkejä ja tehtäviä, mutta myös vaikkapa ohjeita ja apua sosiaalisen median välineiden käyttöön äikän opinnoissa

Sitten ryhdyin kyselemään tekijänoikeusasioista ja sainkin pian asiantuntevia vastauksia Tarmo Toikkaselta, Pertti Välimäeltä M.Rahikalta ja Elias Aarniolta. Keskustelujen tuoksinassa lausuin ilmoille myös seuraavan toiveen:

Kunpa Sosiaalinen media opetuksessa -kirja saisi jatko-osan.  Jotain tyyliin ”Avoimen verkko-oppimateriaalin tekijän opas”. Jossa olis esim. työkaluja, tekijänoikeusasiaa, perusasiaa verkkoviestinnästä (tarkoituksenmukaistahan ei kai ole yritääkään siirtää vanhoja kirjoja uuteen formaattiin) jne. Vink, vink :) Mä ainakin tilaisin kirjan viivana.

Kun vajaa vuosi oli kulunut, Tarmo Toikkanen sitten suureksi ällistyksekseni kertoi samaisessa viestiketjussa, että Opettajan tekijänoikeusopas on lähiaikoina ilmestymässä ja kysyi, mihin osoitteeseen voi lähettää kirjan.  Minusta tämä on vähän kuin elokuvista.  Tarmo Toikkasen työn ansiosta opettajille on nykyisin tarjolla todellakin riittävästi ja laadukasta tietoa tekijänoikeuksista. 

Mitä tästä voi oppia?

Ensinnäkin rehtorit todella ovat avainhenkilöitä monellakin tavalla. Heidän tehtävänään on kaikin mahdollisin tavoin tehdä opettajien oppiminen mahdolliseksi. Se voi tarkoittaa kannustusta - ei painostusta! - koulutukseen. Sen pitäisi ehdottomasti tarkoittaa työvälineitä työn puolesta. Kuten kerroin, sain työnantajalta käyttööni ratkaisevalla hetkellä miniläppärin. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut. Läppäri on kauan sitten lakannut toimimasta, ja sen jälkeen olen kaikki työkaluni hankkinut omalla kustannuksellani. Työnantajalle olen kiitollinen avoimesta langattomasta verkosta, joka tekee mahdolliseksi sen, että voin käyttää työpaikallanikin omia, kunnollisia työkalujani. Tulisin varmaan hulluksi, jos näin ei olisi. Koulussamme kehitetään parhaillaan muun muassa mobiiliopetusta. Tämä kehitystyö on lähtenyt käyntiin suurimmaksi osaksi opettajien omilla rahoilla hankkimiensa laitteiden ansiosta, eikä edelleenkään kenelläkään meistä ole työtablettia. Sillä, että opettaja voi lainata koulun laitteen illaksi silloin toiseksi tällöin, ei pitkälle pötkitä.

Toiseksi tästä voi oppia sen, että myös opettajien täydennyskoulutuksessa oppimaan oppiminen on olennaisinta. Laitteet, ohjelmat ja palvelut muuttuvat kiihtyvällä tahdilla, siksi on olennaista oppia opettelemaan itse - tai mieluiten kaverin kanssa - käyttämään mitä tahansa uutta palvelua ja kysymään apua, jos tulee pulma. Apua ja opastusta on netti pullollaan. Sitä on siis oikeastaan enää turha ruikuttaa, että tarvitaan lisää koulutusta. Koulutusta on kaikki paikat täynnä. Tämä sama pätee oppilaisiin. Kärjistetysti voi sanoa, että on vähän ajanhukkaa pohtia vuonna 2013, pitäisikö oppilaille opettaa mieluummin teksinkäsittelyä vai taulukkolaskentaa. Sen sijaan pitäisi pohtia, miten oppilaat ohjataan miettimään itse a) mitä kannattaisi opetella b) mitä erilaisia mahdollisuuksia heillä on opetella tarvitsemansa asiat. 

UGH!

ps. Olen kirjoittanut aiemmin kirjoittanut Opettajan tekijänoikeusblogiin vieraskynäpostauksen, jota olen osin edelläkin käyttänyt hyödykseni.

Johtoryhmähommaa

Olen tänä syksynä tehnyt paluun koulumme johtoryhmään. Johtoryhmämme koostuu rehtorista, kahdesta apulaisrehtorista ja kolmesta tiiminvetäjästä. Itse olen yläkoulun puolen tiiminvetäjä. Tätä johtoryhmätyöskentelyä on resursoitu monella tavalla kunnolla, ja se näkyy -palkkapussin ohella - käytännössä muun muassa siinä, että olemme kaikki parhaillaan erinomaisessa pedagogista johtamista ja -johtajuutta käsittelevässä koulutuksessa. Kouluttajat ovat Ulla Rasimus ja Jukka Ahonen ja työskentely ilahduttavan toiminnallista. Siitäkin johtuen on aivan loistavaa, että olemme koulutuksessa koko ryhmän voimin. Pääsemme näin jo suoraan koulutuksessa työstämään monia olennaisia asioita, ja koululle palattuamme voimme jatkaa suoraan siitä, mihin koulutuksessa päästiin.

Koulutus on sisältänyt tähän mennessä kaksi peräkkäistä lähiopetuspäivää. Niiden aikana tein jostain syystä poikkeuksellisen vähän muistiinpanoja. Haluan kuitenkin jakaa kollegoillekin pari mielestäni olennaista mukaan tarttunutta kolmiota:



Näiden lisäksi nostan koulutuksen runsaudensarvesta esiin vielä yhden eli vaikuttavuuden näkökulman. Koulutuksessa tähdennettiin, että kun me johtoryhmässä suunnittelemme sitä taikka tätä, on todellakin tärkeää miettiä jatkuvasti vaikuttavuuden näkökulmaa, eli sitä onko suunnittelemillamme toimenpiteillä oikeasti jotain vaikutusta. Ja ovatko vaikutukset oikeasti sellaisia, kuin oli tarkoitus. Tämä kaikki kuulostaa varmasti kovin itsestäänselvältä - teoriassa. Niinhän kaikki olennaisimmat asiat ovat.

Ensimmäinen homma, johon käytännössä käymme heti loman loputtua yläkoulun apulaisreksin kanssa, on suunnittelemaan ohjelmaa taksvärkkipäivälle, jonka saamme viettää opettajien kanssa ammattiyhdistyksen mökillä töitä tehden. Aloitamme kysymällä opettajilta itseltään, mihin aika heidän mielestään pitäisi käyttää. Sitten vaan mietimme, miten toteutamme toiveet. Minusta kyse on asiakaspalvelutyyppisestä toiminnasta :)