Eräs kehityskertomus

Anne Rongas teki taas kaikille tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittäjille suuren palveluksen, kun hän kokosi blogiinsa opettajien näkemyksiä ja pulmia tvt:n ja sosiaalisen median käyttöön liittyen. Täsmälleen samoja kysymyksiä pulmia pohditaan varmaan ihan kaikissa kouluissa.  Jäin blogauksen luettuani muistelemaan omaa tvt/digi-taivaltani.

Ensimmäinen tietokone, ensimmäinen kännykkä - ja OTE-lehti <3

Ensinnäkin olen kaikkea muuta kuin diginatiivi. Muistan mainiosti, kun meille hankittiin ensimmäinen väritelkkari ja kotivideot yleistyvät vasta lukioaikoinani.
Aloitin kirjallisuuden yliopisto-opinnot verraten myöhään, vasta 28-vuotiaana ja kirjoitin ensimmäiset vuodet kaikki esseet käsin ja puhtaaksi lopuksi sähkökirjoituskoneella. Joskus 90-luvun lopulla hankin ensimmäisen tietokoneen kotiin ja se oli minusta ällistyttävä laite. Opettelin käyttämään sitä siten, että lainasin kirjastosta ja ostin R-kioskilta erilaisia käyttöjärjestelmään ja toimisto-ohjelmiin liittyviä opaskirjoja. Toimisto-ohjelmien käyttötaitoni ovat edelleen luokattoman huonot, mutta kymmensormijärjestelmän opettelin jo 80-luvun lopussa isäni sihteerin laatikosta löytämäni opaskirjan avulla. En ole vielä keksinyt syytä, miksi minun pitäisi harjoitella esim. tekstinkäsittelyohjelmien saloja yhtään tämän enempää. Ensimmäisen kännykkäni suostuin ottamaan käyttöön pitkän painostuksen jälkeen noin kymmenen vuotta sitten, ja ensimmäisen älypuhelimeni ostin ehkä neljä vuotta sitten.

 Kiinnostus tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöä kohtaan syttyi edellisessä työpaikassani, kun rehtori oli kerran työntänyt lokerooni Opetus ja Teknologia -lehden. Siinä numerossa oli iso juttu mediakasvatuksesta, josta rehtori tiesi minun olevan kiinnostunut. Luin jutun. Sen jälkeen aloin selailla lehteä muutenkin ja se vaikutti jotenkin kiinnostavalta. Kävin sanomassa rehtorille, että olen kiinnostunut lukemaan lehteä jatkossakin. Niinpä se alkoi ilmestyä lokerooni muistaakseni neljä vai oliko ehkä kuusi kertaa vuodessa. Odotin aina innolla seuraavaa lehteä ja luin lehden aina hiirenkorville. Ote-lehdestä minulle on jäänyt mieleen myös yksi hahmo, tuore Open World Hero Allan Schneitz.  Hän kirjoitti johonkin numeroon, tai ehkä useampaankin, tulenpalavan kirjoituksen, jonka sisällöstä en muista varsinaisesti mitään. Jotenkin se liittyi siihen, miten hommat pitäisi koulussa hoitaa. Sisältöä paremmin muistan tulenpalavuuden. Ja sen, että ajattelin lukiessani, että mahtavaa! Juuri noin!! Vasta viime kesänä raaskin panna vanhat lehdet paperinkeräykseen.

Pedanettiä ja Moodlea

 Koulussamme oli käytössä Pedanet, ja sitä jotenkin oletettiin kaikkien tavalla tai toisella käyttävän. Yksi kollega auttoi minut kerran välitunnilla vähän alkuun. Seuraavaksi printtasin itselleni netistä löytämäni Pedanetin "veräjän" käyttöohjeet. Aloin koota äikän veräjää, jossa oli jotain itse tekemääni materiaalia ja enimmäkseen erilaisia linkkilistoja. Koska Vantaalla käytetään nykyisin Fronteria, veräjä on ilmeisesti siirtynyt bittien hautausmaalle, mutta jotain verkkolehtiviritelmiä on vielä löydettävissä. Minua liikuttaa kun katselen niitä.

Samoihin aikoihin pääsimme yhden kollegan kanssa Tampereelle erinomaiseen tiedon hankinta- ja hallintataitojen ohjauksen koulutuksen. Koulutuksessa käytettiin oppimisalustana Moodlea. Ihastuin ikihyviksi siihen. En osaa enää hahmottaa miksi. Riemuni oli rajaton, kun sen käyttö oli Vantaalla mahdollista myös opettajan ominaisuudessa. Printteri lauloi taas, kun printtasin itselleni mapillisen Moodleohjeita. Samoihin aikoihin aloin ensimmäisen kerran puhella myös luonnontieteilijäkollegoille yhteisen kurssin luomisesta. Jonkinlainen ilmastonmuutos-kurssi olikin muistaakseni ensimmäinen Moodleen luomani kurssi.

Sitten tapahtui kamalia. Ote-lehti lakkasi ilmestymästä. Sen päätoimittaja oli muistaakseni Ella Kiesi, ja kun luin pääkirjoituksesta lehden lakkautuksesta, suunnittelin useita päivä mielessäni sähköpostia. Siinä olisin yksityiskohtaisesti kuvaillut, miksi lehteä ei missään nimessä saa lakkauttaa, miten se on äärimmäisen hyödyllistä ja tarpeellista täydennyskoulutusta meille opettajille, varsinkin meille innokkaille itseopiskelijoille. En koskaan lähettänyt viestiä.

Vinkkiverkon pauloissa

Sitten vaihdoin työpaikkaa. Heti keväällä, ennen kuin olin edes vastaanottanut virkaa, aloin jo kysellä Moodle-tunnuksia, että pääsisin jo rakentelemaan tulevia kursseja. Jouduin odottamaan elokuulle. Toimin ensimmäisenä vuotena apulaisrehtorina ja sain siksi käyttööni työn puolesta miniläppärin. Samaan aikaan meille tuli kotiin langaton verkko. Ja niin siinä sitten kävi, että hiihtoloma kului läppärin kanssa sohvalla maatessa, sillä Ote-lehden jättämä aukko täyttyi vihdoin, löysin Sometun ja Vinkkiverkon. Ei puhettakaan, että olisin malttanut tai ehtinyt lähteä hiihtämään vaikka hiihtämistä rakastankin.

Löysin Anne Ronkaan Opeblogin ja kaikki hänen lukemattomat loistavat wikinsä ja Pedanet-veräjät, joista tuntui löytyvät apua kaikkeen mahdolliseen. Enää ei tarvinnut printata mappikaupalla monisteita, vaan saattoi katsoa videon, jossa Anne kädestä pitäen näytti, miten vaikkapa Blogger-blogi tai Wikispaces-wiki perustetaan. Kaikkein vaikuttunein olin kuitenkin avoimista kurssitoteutuksista. Se oli ja on vallankumouksellista. Eri palveluissa ja ohjelmissa on kyse tekniikasta mutta avoimessa opetuksessa, muiden auttamisessa ja jakamisessa on kyse paljon enemmästä. Pedagogiikasta ja demokratiasta. Siitä että tieto kuuluu kaikille.

Jotta voi toimia avoimesti, täytyy olla kartalla tekijänoikeuksista. Vinkkiverkosta löytyi apu tähänkin. Kirjoitin sinne marraskuussa 2009 seuraavaa:

Mulla on pitkän tähtäimen unelma – haluaisin alkaa tehdä äikän verkkomateriaalia, ikään kuin omaa äikän ”oppikirjaa”. Alustava ajatus olisi, että tekisin sen esim. wikinä ja se täydentyisi vähitellen. Ajatus olisi myös laittaa se avoimeen verkkoon vapaasti käytettäväksi. Se sisältäisi perinteisen oppikirjan tapaan ”teoriaa”, esimerkkejä ja tehtäviä, mutta myös vaikkapa ohjeita ja apua sosiaalisen median välineiden käyttöön äikän opinnoissa

Sitten ryhdyin kyselemään tekijänoikeusasioista ja sainkin pian asiantuntevia vastauksia Tarmo Toikkaselta, Pertti Välimäeltä M.Rahikalta ja Elias Aarniolta. Keskustelujen tuoksinassa lausuin ilmoille myös seuraavan toiveen:

Kunpa Sosiaalinen media opetuksessa -kirja saisi jatko-osan.  Jotain tyyliin ”Avoimen verkko-oppimateriaalin tekijän opas”. Jossa olis esim. työkaluja, tekijänoikeusasiaa, perusasiaa verkkoviestinnästä (tarkoituksenmukaistahan ei kai ole yritääkään siirtää vanhoja kirjoja uuteen formaattiin) jne. Vink, vink :) Mä ainakin tilaisin kirjan viivana.

Kun vajaa vuosi oli kulunut, Tarmo Toikkanen sitten suureksi ällistyksekseni kertoi samaisessa viestiketjussa, että Opettajan tekijänoikeusopas on lähiaikoina ilmestymässä ja kysyi, mihin osoitteeseen voi lähettää kirjan.  Minusta tämä on vähän kuin elokuvista.  Tarmo Toikkasen työn ansiosta opettajille on nykyisin tarjolla todellakin riittävästi ja laadukasta tietoa tekijänoikeuksista. 

Mitä tästä voi oppia?

Ensinnäkin rehtorit todella ovat avainhenkilöitä monellakin tavalla. Heidän tehtävänään on kaikin mahdollisin tavoin tehdä opettajien oppiminen mahdolliseksi. Se voi tarkoittaa kannustusta - ei painostusta! - koulutukseen. Sen pitäisi ehdottomasti tarkoittaa työvälineitä työn puolesta. Kuten kerroin, sain työnantajalta käyttööni ratkaisevalla hetkellä miniläppärin. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut. Läppäri on kauan sitten lakannut toimimasta, ja sen jälkeen olen kaikki työkaluni hankkinut omalla kustannuksellani. Työnantajalle olen kiitollinen avoimesta langattomasta verkosta, joka tekee mahdolliseksi sen, että voin käyttää työpaikallanikin omia, kunnollisia työkalujani. Tulisin varmaan hulluksi, jos näin ei olisi. Koulussamme kehitetään parhaillaan muun muassa mobiiliopetusta. Tämä kehitystyö on lähtenyt käyntiin suurimmaksi osaksi opettajien omilla rahoilla hankkimiensa laitteiden ansiosta, eikä edelleenkään kenelläkään meistä ole työtablettia. Sillä, että opettaja voi lainata koulun laitteen illaksi silloin toiseksi tällöin, ei pitkälle pötkitä.

Toiseksi tästä voi oppia sen, että myös opettajien täydennyskoulutuksessa oppimaan oppiminen on olennaisinta. Laitteet, ohjelmat ja palvelut muuttuvat kiihtyvällä tahdilla, siksi on olennaista oppia opettelemaan itse - tai mieluiten kaverin kanssa - käyttämään mitä tahansa uutta palvelua ja kysymään apua, jos tulee pulma. Apua ja opastusta on netti pullollaan. Sitä on siis oikeastaan enää turha ruikuttaa, että tarvitaan lisää koulutusta. Koulutusta on kaikki paikat täynnä. Tämä sama pätee oppilaisiin. Kärjistetysti voi sanoa, että on vähän ajanhukkaa pohtia vuonna 2013, pitäisikö oppilaille opettaa mieluummin teksinkäsittelyä vai taulukkolaskentaa. Sen sijaan pitäisi pohtia, miten oppilaat ohjataan miettimään itse a) mitä kannattaisi opetella b) mitä erilaisia mahdollisuuksia heillä on opetella tarvitsemansa asiat. 

UGH!

ps. Olen kirjoittanut aiemmin kirjoittanut Opettajan tekijänoikeusblogiin vieraskynäpostauksen, jota olen osin edelläkin käyttänyt hyödykseni.