Oppilaiden osallisuudesta

Jatkan edelleen sen saman pedagogisen johtamisen koulutuksen annin ammentamista, joista edellisessäkin postauksessani kirjoitin.

 Olen ollut koulutukseen monin tavoin tyytyväinen, enkä vähiten siksi, että koulutuksessa on jatkuvasti puhuttu myös oppilaista. Niinpä viime kerrallakin käsiteltiin paljon oppilaiden osallisuutta.  Ulla Rasimuksen mukaan on ensinnäkin tärkeää muistaa, että osallisuus on eri asia kuin osallistuminen. Osallistuminen voi kyllä olla osallisuutta, mutta osallisuus on pelkkää osallistumista laajempi käsite ja sitä voidaan ajatella esimerkiksi seuraavanlaisen jaottelun avulla:

1. sosiaalinen osallisuus
2. tiedollinen osallisuus
3. päätöksentekoon osallistuminen
4. jaettu vastuu
5. osallisuus yhteiseen tarinaan

Toisekseen oppilaiden osallisuutta voidaan hahmottaa myös osallisuuden portaiden avulla. Alimmilla tasoilla on kyse erilaisista näennäisdemokraattisista toimista. Oppilailta kysellään kyllä kantaa milloin mihinkin ja heidän kanssaan ideoidaan erilaisia tavoitteita ja toimia, mutta aikuiset kuitenkin aina päättävät, eikä aikuisten asettamia reunaehtoja kyseenalaisteta. Täytyy todeta, että omassa koulussamme ollaan valitettavasti enempi tai vähempi juuri tällä tasolla. Toivon, että pääsisimme jossain vaiheessa seuraavalle tasolle, joka tarkoittaisi siirtymistä luovaan yhteistyöprosessiin. Se tarkoittaisi sitä, että asiat etenisivät oppilaiden ja aikuisten välisessä luovassa, uusia asioita kehkeyttävässä prosessissa, jossa asioita pohdittaisiin avoimesti ja ratkaisukeskeisesti. Pitäisi päästä siihen, että me todella arvostaisimme oppilaiden tuoreita näkemyksiä ja hakisimme aktiivisesti jatkuvasti keinoja niiden huomioimiseen ja toteuttamiseen.

Ulla Rasimus on mielestäni on koko koulutuksen ajan aivan oikein korostanut sitä, että oppilaiden osallisuuden kokemusten kannalta on kaikkein olennaisinta se, mitä oppitunneilla tapahtuu. Hän esitteli luokkakokouksien pitämistä yhtenä  mahdollisuutena osallisuuden lisäämiseen. Luokkakokoukset ovat selkeästi sukua käytännölle, jonka olen oppinut edellisessä työpaikassani Kilterin koulussa, jonka toimintakulttuuriin vaikuttavat toivoakseni edelleen kaipiolaisen yhteisökasvatuksen periaatteet.

Kilterissä opin taitavilta ja kokeneilta kollegoiltani, että kun luokassa tulee vastaan mikä tahansa ongelma, on ongelman ratkaiseminen aina koko luokan asia. Koko luokka saadaan helposti mukaan, kun kysytään kaikilta ja kuunnellaan oikeasti kaikkia. Helpoimmin tämä tapahtuu siten, että kaikki kirjoittavat ensin näkemyksensä kulloiseenkin asiaan paperille, jonka jälkeen opettaja kokoaa näkemykset näkyville, niin että yhteiseen ongelmanratkaisuun voidaan käydä nimenomaan oppilaiden, ei opettajan - ajatuksista lähtien. Tärkeää on, että opettaja ei muokkaa eikä sensuroi mitään.

Kuva: SPangborn CC-BY-NC-ND

Käytin tätä menetelmää viimeksi viime viikolla, kun tietooni tuli, että on syytä keskustella valvontaluokkani kanssa kännyköiden käytöstä oppitunnilla. Kysyin oppilailta kolme kysymystä:

1. Milloin kännykän käyttö on ongelmallista ja häiritsee oppimista?
2. Milloin ja miten kännykästä voi olla iloa opiskelussa?
3. Kuinka paljon/usein meidän luokan tunneilla esiintyy häiritsevää kännykän käyttöä?

Kahteen ensimmäisen kysymykseen tulleet vastaukset kokosin Google-dokumenttiin, jota katsoimme yhdessä. Vastaukset viimeiseen kysymykseen luin suoraan papereista. Kävimme dokumentin äärellä vilkkaan keskustelun kännykän käytöstä ja synnytimme mielestäni yhteistä ymmärrystä tilanteesta. Tällainen keskustelu tuottaa parhaimmillaan käsittääkseni rakentavaa vuorovaikutusta luokkaan ja sitä kautta juuri niitä osallisuuden kokemuksia. 

Lopuksi haluan vielä sanoa, että minua ei oppilaiden kännyköiden käyttö häiritse oikeastaan koskaan. Enemmän minua häiritsee oma kyvyttömyyteni valjastaa niitä täysimääräisesti ja monipuolisesti opiskelukäyttöön. Lisäksi olen alkanut yhä useammin huomata, että monet oppilaat pystyvät itse asiassa keskittymään kännykkä kädessä parhaiten, myös esimerkiksi opettajan ohjeiden kuuntelemiseen. Ja ylipäätänsä hommat näyttävät sujuvan parhaiten silloin, kun oppilaat tekevät useampaa asiaa yhtä aikaa.  Yleinen ja tuhatvuotinen huoli nuorison rappiosta taitaa siis olla - jälleen kerran - turha.