Olin pitkästä
Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, koska minut kutsuttiin sinne puhumaan tieto- ja viestintätekniikasta ja yksilöllisestä oppimisesta. Esitysdiani ovat alla ja olen kertoillut omista kokeiluistani jo aiemminkin
täällä ja
täällä.
Aloin pari päivää sitten lukea
Frank Martelan keväällä ilmestynyttä kirjaa
Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja (2015). Olen lukenut vasta osan, mutta se auttaa erittäin hyvin jäsentämään ajatuksiani ja yksilöllisen oppimisen perusteita ja motivaatiota sen kehittelyyn. Kokoan tähän nyt muutamia seikkoja, jotka ovat mielestäni merkityksellisiä ja jotka olen tähän mennessä oppinut
Ensinnäkin Martela tarjoaa hyvät käännökset ja avaa muutenkin hedelmällisesti käsitteitä
autonomy ja
mastery. Autonomian Martela suomentaa
vapaaehtoisuudeksi ja masteryn
kyvykkyydeksi. Meidän kannattaa pyrkiä sisäisen motivaation rakentamiseen ja vaalimiseen, sillä se johtaa siihen, että voimme paremmin eli olemme onnellisempia ja saamme enemmän aikaan. Martelan mukaan sisäinen motivaatio rakentuu neljästä psykologisesta perustarpeesta, jotka ovat
vapaaehtoisuus,
kyvykkyys,
läheisyys ja
hyväntekeminen. Kolme ensin mainittua tarvetta ovat tiedemaailman yleisesti hyväksymiä perustarpeita. Sen selvittäminen, kuuluuko tähän joukkoon myös hyväntekeminen, on parhaillaan tutkimuksen kohteena.
Martelan mukaan psykologiset perustarpeet "eivät ole mitään satunnaisia hyvinvoinnin lähteitä, niiden tarve on sisäänrakennettu meihin ihmisiin. Evoluution myötä meistä on kehittynyt olentoja, joide toimintaa nämä perustarpeet ohjaavat. Kun tunnemme puutosta näissä tarpeissa, etsimme tapoja tyydyttää ne paremmin. Ja kun tunnemme näiden tarpeiden täyttyvän voimme paremmin sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Ne eivät siis ole mitään satunnaisia juttuja, vaan synnynnäisiä, keskeisiä ja universaaleja" psykologisia tarpeita." Kun näin on, tuntuu melko selvältä, että meidän on syytä suhtautua juuri näihin tarpeisiin erittäin vakavasti myös koulussa ja kehittää oppimista juuri siihen suuntaan, jossa nämä tarpeet mahdollisimman hyvin tyydyttyvät. Näin paranee hyvinvointi ja sen myötä myös oppiminen. Ja juuri tästä syystä yksilöllinen oppiminen on niin huima juttu!
Vapaaehtoisuus
Vapaaehtoisuus on tietysti koulussa vaikea asia. Opetussuunnitelma luo hyvin yksiselitteiset raamit oppimiselle ja siinä mielessä tekeminen koulussa ei voi olla kokonaan vapaaehtoista. Se, että oppilas saa edetä tehtävissään omassa tahdissaan on kuitenkin olennainen askel vapaaehtoisuuden ja sitä myöden sisäisen motivaation suuntaan. Ja kun tahdin saa säätää itse, tekeminen
ei tunnu samalla tavalla ulkoa ohjatulta ja näin oppilas voi kokea tekemisen enemmän omakseen. Meidän on koulussa myös hyvä muistaa, että kun vapaaehtoisuuden perustarve on tarpeeksi vahvasti tukahdutettu - eli kun toiminta on hyvin tarkasti ulkoa päin (esim. opettajan taholta) säädeltyä ja kontrolloitua, oppilaat keksivät mitä ihmeellisimpiä keinoja, jotka takaavat heille tunteen jonkinlaisesta omaehtoisuudesta.
Kyvykkyys
Pelkkä vapaaehtoisuus ei kuitenkaan yksin riitä. Ei nimittäin auta vaikka olisi kuinka vapaa, jos ei vaan osaa. Tarvitaan siis myös
kyvykkyyttä. Kyvykkyys "tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyvykkääksi itsensä kokeva henkilö uskoo pystyvänsä suorittamaan hänelle annetut tehtävät menestyksekkäästi. Kyse on siis ennen kaikkea kahdesta asiasta: osaamisesta ja aikaansaavuudesta. /.../ Myös oppimisen kokemus on tärkeä osa kyvykkyyttä, oppiminen on tunne siitä, että kyvykkyytemme on kasvamaan päin. Kyvykkyyden vastakohtana on henkilö, joka on pettynyt menneistä suorituksistaan ja epävarma tulevista kyvyistään." Tämä valaisee myös erittäin havainnollisesti yksilöllisen oppimistahdin merkityksellisyyttä, sillä osa suorittaa annetut tehtävät nopeammin osa hitaammin. Kaikille pitäisi kuitenkin taata mahdollisuus saada tuntea osaavansa ja saavansa aikaan, sillä vain silloin oppilas haluaa oppia ja pystyy oppimaan lisää.
Kyvykkyyden kokemisen kannalta on tärkeää, että tehtävät ovat sopivan haastavia. Tämän lisäksi tarvitaan
palautetta. Palaute ei tarkoita pelkkää suullista palautetta, vaan kaikkia niitä aistisignaaleja joiden pohjalta tarkkailemme ympäristöämme ja suoriutumistamme. "Palaute taasen edellyttää päämäärää. Eli sitä että on jokin selkeä standardi, jota vasten voimme suoritustamme peilata. Ilman tällaista standardia emme voi tietää mikä on edistystä ja mikä takapakkia. Tässä tarvitaan meiltä opettajilta kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta keksimme madollisimman monipuolisia ja toimivia palautekäytäntöjä. Meidän kannattaa miettiä, miten voisimme ottaa oppia esimerkiksi pelintekijöiltä, sillä he ovat mestareita optimoimaan palautejärjetelmän ja juuri siksi tietokonepelit ovat joskus niin addiktoivia.
Ihminen on lähtökohtaisesti itseohjautuva ja aktiivinen!
Olen oppinut Martelaa lukemalla myös sen, että tiedemaailmassa ns. itseohjautuvuusteoria on jo tehnyt läpimurron. Sen johtoajatuksena on, että ihminen on lähtökohtaisesti elinvoimainen, itseohjautuva ja proaktiivinen, vaikka eri ympäristötekijät voivatkin tätä aktiivisuutta lannistaa. Valittavasti juuri koulumaailma ja monet työpaikat pyrkivät vieroittamaan ihmisen pois tästä aktiivisuudesta. "Kun ihmistä tarpeeksi systemaattisesti estetään tekemästä itseään innostavia asoita ja pakotetaan tekemän ulkoisesti motivoituneita asioita, oppii ihminen avuttomaksi. Hän ei enää osaa tehdä asioita kuin pakon edessä ja käskettynä. Ihminen ei siis ole lähtökohtaisesti passiivinen, mutta hän voi passivoitua." Tämä näkyy räikeimmillään omilla tunneillani silloin, kun oppilaat eivät millään keksi mitään, kun sanon että voimme tehdä tunnilla aivan mitä vaan he haluavat, kunhan he vaan kertovat, mitä he haluavat. Usein ainoa, mitä he saavat pinnistettyä on "leffa ja mässyä". Minulla ei ole itse asiassa mitään "leffaa ja mässyä" vastaan, mutta jos siinä on kaikki, niin onhan se hälyyttävää! Tästäkin syystä muutos koulussa on aivan välttämätön!
LÄHDE: Frank Martela:
Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. 2015, Gummerus.