perjantai 26. syyskuuta 2014

Kasvokkain verkossa

Puhe opettajien TVT-taidoista on usein sen päivittelyä, kuinka surkealla tolalla asiat ovat. Selitykseksi löytyy helposti monenlaista pulmaa. On muutosvastarintaa, puutetta niin ajasta kuin rahastakin. Pysyvä puute tuntuu olevan riittävästä koulutuksesta, ja vaikka sitä olisi tarjollakin, sinne eivät lähimainkaan kaikki pääse eivätkä edes halua mennä. Lisäksi ongelmana on, että perinteisen koulutuksen sekä järjestäminen että siihen osallistuminen on hidasta ja kallista. Sekä järjestäminen että osallistuminen vaatii usein paljon suunnittelua, sähköpostien lähettelyä sinne tänne, palavereja, sijaisjärjestelyjä, matkustamista etc. Eikä tässä vielä kaikki. Käsittääkseni on ihan tutkittu juttu, että perinteinen koulutus, jossa opettaja kiikutetaan päiväksi jonnekin, pahimmassa tapauksessa pitkienkin matkojen päähän, tuottaa hämmästyttävän vähän tulosta.

 Tarkemmin ajateltuna vähäinen vaikuttavuus ei ole ihme. Jos koulutukseen osallistuu vaikkapa kahdenkymmenen opettajan ryhmä, on otos todennäköisesti täsmälleen yhtä heterogeeninen kuin tavallinen peruskouluryhmä. Kouluttaja yrittää parhaan taitonsa mukaan ottaa tämän huomioon, mutta todennäköistä on, että sisältö ja etenemistahti on sopiva enimmilläänkin noin viidennekselle osallistujista. Osalle valtaosa asioista on tuttuja jo ennestään, ja osalle hidaskin tahti on silti liian nopea.

 Koulutuksen jälkeen opettaja palaa työpaikalleen ja on parhaassa tapauksessa innostunut. Into saattaa kuitenkin hiipua nopeasti, kun opettaja törmää vaikkapa siihen, että se,  mikä koulutuksessa toimi omalla läppärillä mainiosti, ei toimikaan koulun koneilla. Verkko kaatuilee. Ja koulutuksessa esitelty kiva sovellus alkaa sittenkin tuntua vähän irralliselta kikkailulta.

 Onneksi näihin perinteisen koulutuksen haasteisiin on alettu viime vuosina kehitellä varsin toimivia ratkaisuja ja paras niistä on vertaistoiminta. Erinomainen resurssi vertaistoiminnan kehittämisestä kiinnostuneelle on esimerkiksi Anne Ronkaan ylläpitämä Vertaispäivittäjä-blogi.

Mitä vertaistoiminta on?


Näin asiaa kuvaa Vertaispäivittäjä-blogissa Anne Rongas:
Se on yhteisöllinen työtapa, keskustelua kollegan kanssa, ideoiden jakamista, avointa työskentelyä, hyvien käytänteiden siirtämistä, halua omaksua uutta ja toteuttaa se käytännössä, auttamista, innostamista.

Se on sitä, ettei panttaa tietoa ja osaamista. Jakamisen eetos ei ole päivän selvä, se pitää erikseen ottaa esille ja puhua. Jakamiseen ei ole tottumusta, sillä opetustyön historiaan kuuluu itsenäisyys, yksintekemisen kulttuuri. Julkisuuteen ei olla totuttu, mikä voi nousta esteeksi, vaikka muuten halua yhteistyöhön periaatteessa olisi.

Vertaisoppiminen opettajan työssä on myös oman tietämättömyyden tunnustaminen ja uskallusta kysyä. Se on sitä, ettei jää selvittämään yksin asioita. Tämä on joskus ammattilaiselle vaikeaa. Alansa osaaja ei aina luntevasti kysele ja tuo omaa epätietoisuuttaan kysymysten kautta näkyväksi. Opettajan ammati-identiteettiin ei ole kuulunut avun pyytäminen.

Vertaisoppimiseen kuuluu myös tasa-arvoisuus: kumpikaan ei ole toistaan parempi, ylempänä toista, vaikka on jollakin osa-alueella osaavampi. Asioita selvitetään yhdessä.

Opeverkostoissa oppiminen on auttajalle kevyttä. Kysyjäkin voi olla huoleton. Kun avun tarpeen edissää verkostolle, potentiaalisia auttajia on lukuisia ja vastaus näkyy kaikille. Kuormitus ei kohdistu aina yhdelle ja samalle henkilölle. Auttajalle vaiva ei ole suuri, kun hän tietää ja tuntee asian hyvin. Siinä, missä noviisi saattaa käyttää pahimmillaan tuntitolkulla aikaa jonkin pulman selvittämiseen, asiantuntijalta vierähtää muutama minuutti avun antamiseen. Verkostoissa auttaja voi luottaa siihen, että vastavuoroisesti itselle on apua tarjolla tarp
een tullen.
Kuten Rongaskin toteaa vertaistoiminta kukoistaa tällä hetkellä esimerkiksi opettajien FB-ryhmissä. Äikänopettajilla on tällä hetkellä ainakin kaksi FB-ryhmää, Äidinkielen opettajain epävirallinen ryhmä ja Äikän TVT-ryhmä. Jälkimmäisen olen itse perustanut vajaa vuosi sitten, ja siinä on nyt vähän vajaa kuusisataa jäsentä.

Hymyilevät kasvot ja ääni


Oma vertaisinnostukseni sai taas uutta  puhtia erityisesti viime viikolla, kun järjestimme ensimmäisen Äikän TVT-ryhmässä koollekutsutun Hangoutin. Kokemus oli monellakin tavalla jännittävä. Ensinnäkin olen elämässäni osallistunut vain pariin Hangouttiin enkä ollut itse sellaista koskaan aloittanut. Tilanne on ollut aiemmin aivan erilainen myös erityisesti siksi, että aiemmin olen hengaillut ennestään tuttujen ihmisten kanssa. Äikän TVT-ryhmästä en ole nähnyt koskaan livenä juuri ketään, ja vain pari jäsentä voin sanoa tuntevani muutenkin kuin netin välityksellä.

Sopiva aika haarukoitiin FB:n kyselytyökalun avulla. Koska kaikille halukkaille sopivaa aikaa on vaikea löytää valittiin se aika, joka sai eniten kannatusta. Lisäki luvattiin tehdä tallenne. Ja tässä se on:



Iloitsen,  että ylipäätänsä helposti löytyi kymmenkunta reipasta heittäytyjää. Myönnän yllättyneeni, miten mukavalta tuntui nähdä hymyilevät kasvot ja kuulla ääni. Hetken tajusin, miten helposti vaikkapa FB-ryhmiin kirjoitetut viestit kuulostavat jyrkemmiltä kuin miksi ne on tarkoitettukaan, kun viestistä puuttuu kaikki sanattomat ulottuvuudet. Todella kiva vertaisilmapiiri syntyi myös siitä, että selvästikään emme kukaan ole mitään Hengailun ammattilaisia, vaan kyse oli siitä, että kokeilimme reippaasti yhdessä.

Nyt jo FB-ryhmissä keskustellaan aktiivisesti ja jaetaan linkkejä ja vinkkejä, ja jo siitä on paljon iloa ja apua. Jatkuvasti on mahdollista oppia vertaisilta jotain uutta. Tuon hengailun inspiroimana jäin miettimään, olisiko mahdollista ottaa askelia kohti vielä syvempää yhteisöllistä tiedonrakentelua. Tarkoitan esimerkiksi sellaista toimintaa, jonka tuloksena syntyisi joku yhteinen luomus. Sellainen luomus, joka juuri syntyprosessinsa johdostakin väistämättä ylittäisi sen, mihin ryhmän jäsenet olisivat yksinään kyenneet.

Luomus voisi olla vaikka kokoelma tutkivan oppimisen aiheita ja ideoita. Tai ilmiömäinen projektivihko rakkaudesta. Tai kokoelma tekstitaidon tehtäviä. Tai mitä tahansa.

Kohti yksilöllistä yläkoulun äikkää

Olen viime tammikuussa kirjoittanut luonnokseksi jääneen blogipostauksen otsikolla Kriisitunnelmissa. Aloin kirjoittaa siitä, että mieltäni on pitkään kaihertanut joku täsmentymätön tyytymättömyys. Olen esimerkiksi kaipaillut uudenlaista oppimateriaalia osaamatta silti yhtään kuvata, millaista sen pitäisi olla. Tyytymättömyys on koskenut materiaalien lisäksi ihan kaikkea. Näin kirjoitin tammikuussa:
Itselläni on yhä usemmalla tunnilla yhä vahvempi tunne, että näin en voi kerta kaikkiaan enää kauaa jatkaa. Tunneilla on usein leppoisaa, vuorovaikutus oppilaiden kanssa sujuu vaivatta ja olen omasta mielestäni pitänyt tarkkaan huolen, että tehtävissä joita teemme, keskitytymme olennaisten taitojen harjoitteluun. Hetken myös naiivisti taisin kuvitella, että kunhan vaan saamme käyttöömme mobiililaitteita ja avoimen langattoman verkon, kaikki muuttuu jotenkin parempaan suuntaan. Hetkeksi helpottikin, mutta vain hetkeksi. Nyt ahdistus on palannut oikeastaan entistä pahempana.
Ratkaisu löytyi sattumalta somesta. Jossain törmäsin tähän Pekka Peuran puheenvuoroon oppimispolkujen monipuolistamisesta eli yksilöllisestä oppimisesta




Samaan aikaan somessa jaettiin usein linkkejä maot.fi -blogiin, jossa saattoi tutustua lisää näihin ajatuksiin. Oli helppo tajuta, että tässä se ratkaisu nyt vihdoin on. Kevään mittaan osallistuin pariin workshoppiin ja liityin yksilöllisen oppimisen fb-ryhmään. Tällä hetkellä tilanne on mielestäni todella innostava ja kaikin puolin loistava. Moni yksilöllisestä oppimisesta innostunut opettaja jakaa avoimesti kokemuksiaan ja materiaalejaan,  ja niistä saa jatkuvasti tukea ja ideoita myös omaan työhön.

Teoriasta käytäntöön - haasteita riittää


Haasteena oppimateriaalit


Yksilöllisen oppimisen käytännön toteutuksen rakentelu käy minulta hitaasti muun työn ohessa. Pulmia aiheuttaa ensinnäkin se, että - kuten tämän blogin lukijat tietävätkin - oppilaillani ei ole oppikirjoja. Haasteena on siis koota sellainen oppimateriaalipaketti, jota oppilaat voisivat käyttää mahdollisimman omatoimisesti, kaikkialla ja kaikilla laitteilla ja johon ei tarvita salasanaa. Tätä tarkoitusta varten kaivoin naftaliinista oppimateriaaliwikini. Sitä päivitän nyt vähitellen. Jos sinne joka viikko syntyy parikin palasta, niin tämän lukuvuoden lopussa pitäisi työn olla jo varsin pitkällä. Kirjallisuushistorian osuuden kirjoitan suosiolla kesällä - tai ensi syksynä.

Heitän tässä vaiheessa haasteen myös kaupallisille oppimateriaalien kustantantajille: Voisitteko please tehdä äikkään HYVIN yksilöllisen oppimisen malliin soveltuvaa materiaalia, jossa myös todella oikeasti PAINOTTUISIVAT OPS2016 avaintaidot eli itseohjautuvuus, yhteisvastuu, vuorovaikutustaidot, oppimisen taidot, ajattelun taidot, ongelmanratkaisu, soveltaminen ja luovuus. Jos nämä kriteerit täyttävää materiaalia joku päivä tulee markkinoille, saatan hyvinkin ottaa käyttöön  ja mainostaa muillekin ihan ilmaiseksi kaikilla mahdollisilla foorumeilla.

Haasteena arviointi


Toinen pulma juontuu oppiaineen luonteesta ja siihen liittyen itsearvioinnin haasteellisuudesta. Äikkä on korostetusti taitoaine ja siksi arvioinnissakin juuri taitojen arviointi on tärkeintä. Taitojen luotettava arviointi on tutkitusti opettajallekin vaikeaa saati sitten oppilaalle itselleen. Uskon, että tämäkin haaste on kuitenkin tavalla tai toisella ratkaistavissa. Keväällä tein ensimmäisiä kokeiluja. Olimme harjoitelleet seiskaluokkalaisten kanssa esseevastauksen kirjoittamista. Tehtävänä oli tehdä esimerkiksi esseevastaus Romeon ja Julian traagisista piirteistä. Mietin, voisiko arviointia harjoitella siten, että oppilas tutustuu arviointikriteereihin ja arvioi sitten muutaman eritasoisen suorituksen ja katsoo sitten, miten opettaja on tekstit arvioinut. Lopuksi oppilas sitten arvioi oman tekstinsä. Tässä linkki tätä varten tehtyyn materiaaliin. En osaa itsekään vielä sanoa, voisiko tällaisesta materiaalista olla apua. Tein materiaalit niin myöhään keväällä, että en enää ehtinyt kysyä myöskään oppilailta, mitä he ajattelevat.

Juuri tällä hetkellä arviointi ei ole päällimmäisenä mielessäni eikä toivottavasti oppilaidenkaan mielessä. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että Laura Tuohilampi kirjoitti sopivasti elokuun eli uuden lukuvuoden alussa Peruskoulupesula-blogissaan monia merkittäviä näkökulmia sisältävän bloggauksen Banaanikoulu. Hän kertoo siinä kuulemastaan mielenkiintoisesta konferenssiesityksestä, jossa kuvattiin toimintatapaa, jossa keskeisimpänä tavoitteena ei ole lainkaan opettaminen eikä arviointi vaan saada oppilaat kiinnostumaan oppimisestaan. Tästä inspiroituneena päätin, että teen erityisesti seiskaluokkalaisten kanssa tänä vuonna niin, että sanon aina hyvä, kun he vaan tekevät jotain, ja yritän välttää viimeiseen asti mäkätystä ja hoputusta, vaikka jollakulla hommiin tarttuminen näyttäisikin kestävän. Parin kuukauden kokemuksen jälkeen jo uskallan sanoa, että alustava vaikutelma on hämmästyttävän positiivinen. Minulta ei ole koskaan pyydetty näin paljon apua ja toisaalta oppilaat eivät ole koskaan keksineet niin paljon niin hyviä omia ideoita, kuin kuluneen parin kuukauden aikana. Ei ole lainkaan tavatonta, että oppilas tulee luokkaan selvästi etuajassa ja kysyy, voiko ryhtyä jo hommiin - ikään kuin siihen nyt lupaani tarvittaisikaan :).

Tämän syksyn käytännön järjestelyt


Opetan tänä vuonna pelkästään seiska- ja kasiluokkalaisia. Kasiluokkalaisille tein tällaisen pohjan tai kehikon, jonka varassa oli tavoitteena edetä syyslomaan saakka. Ideana on siis se, että siihen on merkitty kaikille pakolliset työt, jotka hyvin tekemällä saa seiskan. Korkeampia arvosanoja tavoittelevat voivat tehdä oman valintansa mukaan enemmän ja vaativampia töitä. Yritin korostaa myös, että etenemisjärjestyksen voi itse päättää, mutta käytännössä oppilaat ovat edenneet monisteessa esitetyssä järjestyksessä.

Kaiken kaikkiaankin tämä kasien kokeilu on ja ei ole toiminut mielestäni hyvin. Jotenkin minusta tuntuu tällä hetkellä, että yksilöllisyyden idea ei lopulta kuitenkaan oikein toteudu ja että toteutus jää pahasti puolitiehen. Suurin osa tekee kyllä ahkerasti töitä, mutta silti tunnelma on yleisesti ottaen erilainen kuin seiskojen tunneilla. Seiskojen tunneilla yksilöllisyys näyttää toteutuvan paremmin ja siksi siellä on erilainen ja iloisempi tekemisen meininki.

Seiskojen kanssa lähdimme liikenteeseen samaan tapaan kuin monena vuonna aiemminkin. Tehtäväksi tuli tehdä aluksi omaelämäkerta ja lukupäiväkirja. Aikataulu sovittiin niin väljäksi, että oli oletettavaa, että aikaa tulee jäämään myös muuhun. Luokan seinälle kiinnitettiin tiivistelmä seiskaluokan opsista ja ohjeena oli, että mitä vaan voi tehdä, kunhan se jotenkin liittyy äikän OPS:iin.  Koska keksiminen on tottumattomalle vaikeaa, tarjoilen yleensä tunnin aluksi jonkun vinkin, johon voi halutessaan tarttua. Jaan vinkit yleensä myös FB-sivulle, josta voi selailla halutessaan vanhojakin vinkkejä. Näiden vinkkien lisäksi aina on mahdollista eismerkiksi lukea novelleja ja tehdä niihin liittyviä tehtäviä.

Arvaattekin varmaan, että osalle oppilaista toimeen tarttuminen on haastavampaa kuin osalle. Kuten edellä jo sanoin, olen päättänyt silti pidättäytyä mäkättämästä. Sen sijaan koetan mainostaa joka tunnilla sitä, että kaverin tai minut voi aina pyytää apuun ihan missä vaan asiassa. Toiseksi yritän kaikin mahdollisin keinoin suunnata positiivista huomiota oppilaiden toimeliaisuuteen ja nostaa esiin heidän ideoitaan ja toteutuksiaan. Yhtenä keinona on esimerkiksi #päivänilo. Tällä hashtagilla postaan FB-sivulle ilahduttavia tapahtumia tunneilta. Uusi toimintakulttuuri ei synny hetkessä, mutta mielestäni alustavat kokemukset tästä systeemistä ovat hyvin rohkaisevia. Usein saatan tunnilla ihmetellä, että miten kaikki sujuu niin jouhevasti, vaikka suurin piirtein kaikki tekevät ihan eri asioita. Ja aiempaa useammin näen töihinsä todella intensiivisesti uppoutuneita oppilaita.

Toki minulle aina välillä iskee paniikki. Voiko näin oikeasti tehdä? Oppivatkohan nyt kaikki varmasti riittävästi oikeita asioita? Paniikki iskee osittain sen takia, että kaikki tuntuu vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. Niinpä sitten esimerkiksi kuluvalla viikolla olen tehnyt perinteisiä ryhtiliikkeitä ja pakottanut seiskaluokkalaistet kuuntelemaan kaikki samassa tahdissa vaikkapa luentoa muistiinpanojen tekemisestä. Ja tekemään samoja harjoituksia samassa tahdissa. Yllättävän kärsivällisesti he ovat kuunnelleetkin, mutta tunnin lopussa kysyneet vähän kyllästyneen oloisina, että: "Koska me palataan taas siihen normaaliin systeemiin?"

Tavoitteet ensi lukuvuotta varten


Elämme tällä hetkellä oppilaiden kanssa selkeästi välitilassa, koska varsinaista yksilöllistä systeemiä meillä ole vielä olemassakaan. Tarkoitan siis sellaista selkeää ja viimeisteltyä systeemiä kuin monilla matikisteilla näyttää jo olevan (ks. esim. linkit postauksen lopusta). Kunnianhimoisen tavoitteenani kuitenkin on, että ensi sykynä valmiina on rakenteet, joiden puitteissa oppilas voi edetä yksilöllisessä tahdissa koko yläasteen äikän. Olen sitä varten hahmotellut asioita taulukoksi ja käyttänyt pohjana OPS2016 luonnosta. Taulukossa on kolme saraketta, ja tarkoitus on näillä sarakkeilla tehdä eroa bloomilaisittain alemman perustason osaamisen, hyvän keskitason osaamisen ja sen ylittävän kiitettävän/erinomaisen osaamisen välille. Taulukkoon on tarkoitus tavalla tai toisella koota kuhunkin osa-alueeseen liittyvät resurssit ja materiaalit, ja muutama alustava linkki oppimateriaaliwikiin siellä jo onkin. Kaikkineen kyse on vielä selvästi raakileesta, ja kokonaan miettimättä edelleen on esimerkiksi, miten seuraan ja ohjaan edistymistä. Todennäköistä myös on, että vaikka eteneminen voi muuten tapahtua itse valitussa järjestyksessä, tietyistä perusasioista pitää kaikkien aloittaa.

Tuntuuko kunnianhimoiselta ja yltiöpäiseltä suunnitelmalta? Niin minustakin :) Tällä tiellä aion silti jatkaa. Loppuun liitän vielä kuvan, joka osaltaan vielä havainnollistaa, miksi tulevaisuuden oppiminen on yksilöllistä oppimista. Yksilöllinen oppiminen - sellaisena kuin itse sen ymmärrän - mahdollistaa mielestäni huomattavasti perinteistä opetusta paremmin oheisessa taulukossa mainittujen tulevaisuuden taitojen harjoittelun. Kuva on poimittu Twitteristä @growinglearners twiitistä.


Erinomaisia kuvauksia yksilöllisestä oppimisesta yläkoulussa




EDIT 21.10.




keskiviikko 10. syyskuuta 2014

#haastepedagogiikkaa

Olen jo vuosia käyttänyt suljettuja FB-ryhmiä niiden oppilaiden kanssa, jotka FB:ssä ovat. Nyt päätin tässäkin asiassa lähteä aiempaa avoimemmille linjoille, ja perustin paljolti Rita Keskitalon Obi-yhteisön innoittamana äikän opetukselle oman yhteisön.



Ensisijaisesti yhteisön on tarkoitus on palvella oppilaita. Aivan kuten koulummekin sivuilla myös äikän sivuilla asetukset ovat avoimet eli kuka tahansa voi jakaa aikajanalla mitä haluaa. Toivon, että oppilaat innostuisivat jakamaan siellä töitään ja ideoitaan ja osallistumaan keskusteluun. Sivujen on tarkoitus olla muun muassa mediakasvatuksen näyttämö, jossa oppilaat voivat harjoitella avointa sosiaalisen median hyöty- ja työkäyttöä.

Oppilaiden lisäksi tarkoitus on palvella myös huoltajia. Toivon, että sivut tekevät opetusta läpinäkyväksi myös kodin suuntaan. Ilahduttavaa onkin, että yksi huoltaja onkin jo kirjoittanut sivulle kommentin jo muutama päivän sivujen avaamisen jälkeen. Kommentti toimi hyvänä lähtkökohtana keskustelulle luokassa.

Kolmas tärkeä ryhmä on kollegat ja muu someheimo, joiden läsnäolo sivuilla jo sinänsä on erinomainen esimerkki sosiaalisen median joustavista mahdollisuuksista. Oppilaat kuuntelivat hieman hämmästyneen oloisina, kun esittelin heille keitä esimerkiksi ensimmäisten tykkääjien joukossa on.

Yksi sosiaalisen median ilmiöitä ja sille luontaisia osallistumisen tapoja ovat erilaiset haastekampanjat, viimeisimpänä esimerkisi #Kutsumua-kampanja. Tarkoitukseni onkin jatkossa miettiä esimerkiksi, kuinka tätä haastelogiikkaa voisi koulussa hyödyntää ja kehitellä. Tai siis, parasta tietysti olisi, jos oppilaat itse kehittelisivät kampanjoita. Äikän opettajalle tulee ensimmäisenä mieleen vaikkapa joku #luemut -kirjavinkkikamppis tai vastaava. Oppilaille tulee todennäköisesti mieleen jotain ihan muuta.

Olen ottanut sivuilla käyttöön kaksi hashtagia: #päivänvinkki ja #päivänilo. Ensin mainitulla tägään oppilaille tehtäviä, toinen on tarkoitettu oppimisen näkyväksi tekemiseen ja myönteisen toimintakultuurin ja ilmapiirin vahvistamiseen.

Tervetuloa tykkäämään ja osallistumaan!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Haaveista totta

Tämä lukuvuosi on ollut jo tähän mennessä erityisen antoisa. Tuntuu siltä, että moni asia edistyy nyt jotenkin ihmeen kepeästi. Yksi todella iso virstanpylväs on nyt saavutettu siinä, että oppilaitteni käytössä on vihdoinkin vakituisesti neljä iPadia. Ja mikä parasta, en ole yksin, vaan meillä on nyt tiimi, johon kuuluu lisäkseni toinen äikänope, kieltenope ja kaksi käsityön opettajaa. Me jaamme yhdessä yhden kuudentoista iPadin salkun. Niinpä meillä on nyt todellakin käsissämme työkalut opetuksen pitkäjänteiseen kehittämiseen. Iloa himmentää ainoastaan se, että kaikki halukkaat kollegat eivät päässeet mukaan tähän "ensimmäiseen aaltoon". Heidän puolestaan iloitsen kuitenkin siitä, että onneksi koulullamme on vihdoin myös useamman vuoden realistinen suunnitelma siitä, miten laitteita jatkossa hankitaan.



Käsitykseni mukaan tabletlaitteiden opetuskäytön organisoinnissa on tällä hetkellä käytössä lähinnä kahdenlaista mallia. On 1:1-systeemiä ja erilaisilla varaussysteemeillä käytettäviä yhteissalkkuja. Yhteiskäyttöä on meidänkin koulussa harjoilteltu nyt kohta pari vuotta, ja sen perusteena on tietenkin ollut halu resurssin mahdollisimman tasapuoliseen jakamiseen ja halu taata kaikille halukkaille mahdollisuus päästä kokeilemaan. Kummatkin ovat erittäin tärkeitä näkökulmia. Yhteiskäytöön liittyy kuitenkin myös ongelmia, joista osa palautuu siihen tosiasiaan, että iPadit ovat alunperin henkilökohtaiseen käyttöön suunniteltuja laitteita, ja silloin kun niitä käyttää useampi henkilö, aiheutuu tästä ylläpidolle omat haasteensa. Helposti käykin niin, että ylläpito alkaa syödä turhan paljon aikaa eli tärkeintä resurssiamme. Lisäksi yhteiskäyttöön liittyy sama ongelma kuin ATK-luokkiinkin, eli kun tulee joku ongelma (laitteeseen vika, epäasiallista sisältöä tms.), sen selvittäminen on työlästä, kun karrikoiden ajateltuna ensin pitää selvittää, kenen ongelmaa pitäisi selvittää etc.

Kaikkein suurimpana yhteiskäytön ongelmana näen kuitenkin sen, että silloin kun yhtä salkkua kohden on vaikkapa kolmesataa oppilasta, jää käyttö helposti alustavien (ja usein laite/appsi edellä etenevien) kokeilujen asteelle. Alustavista kokeiluista on tietysti hyvä aloittaa, mutta mitä niiden jälkeen? Toimiva yhteiskäyttö edellyttää myös sitä, että opettaja pystyy hyvin tarkkaan suunnittelemaan opetustaan pitkällä tähtäimellä, jotta osaa tehdä varaukset oikeille tunneille/viikoille.   Osalta tämä onnistuu mutta kaikilta ei. Esimerkiksi minulta ei onnistu. Otan yhden esimerkin: olemme yhden seiskaluokan kanssa mukana Ylen Uutisluokalla ja sen imussa tulemme tekemään uutisia muidenkin luokkien kanssa, ja siihen tarvitsemme iPadeja. Ongelmana tässä vain on, että siinä vaiheessa, kun kuulin ylipäätänsä koko Uutisluokasta ja saimme sovittua aikataulusta, varauslistat olivat jo auttamatta täynnä.

Omassa koulussamme asiaan kytkeytyy vielä ainakin yksi näkökulma eli BYOD. Meillä on avoin langaton verkko, mutta uskallan väittää, että oppilaiden omien laitteiden pedagoginen käyttö on silti vielä aivan lähtökuopissa. BYODiin liittyy joukko aivan omia pulmia esimerkiksi vastuukysymykset, jos laite rikkoutuu.  Suurin ongelma kuitenkin on, että kaikilla yläkouluikäisistäkään ei omaa älylaitetta ole, niinpä koulun pitää pystyä sellainen tarjoamaan. Koska nimenomaan BYOD lienee tulevaisuuden suunta ylipäätänsä, olemme halunneet lähteä nimenomaan sitä kehittämään. Ja juuri tämä on yksi tärkein syy siihen, että yksi salkku tulee ensi syksystä lähtien opettajatiimin käyttöön siten, että äikän ja kieltenopeilla on tunneilla jatkuvassa käytössä kullakin neljä iPadia ja käsityöopettajilla kummallakin kaksi.

Neljä iPadia luokassa mahdollistaa monenlaisen työskentelyn. Erityisesti alle kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä ja oppilaiden omilla laitteilla höystettynä ryhmiin riittää helposti yksi laite. Se riittää ja on pedagogisesta näkökulmasta jossain tapauksissa ehkä parempikin ratkaisu kuin 1:1, koska silloin laitteiden äärellä on pakko keskustella - oma kokemukseni tosin on, että keskustelu oppilaiden välillä on laitteiden äärellä aina erityisen vilkasta, olipa niitä mikä määrä hyvänsä :)

Ylläkuvatunlainen ratkaisu on mielestämme hyvä myös sikäli, että näin muodostuu viiden opettajan tiimi, joka ylläpitää laitteet itse. Mietimme keskenämme, miten asian hoidamme. Olen varma, että tämä tulee ylipäätänsä lisäämään yhteistyötä välillämme, ja siihen meitä myös velvoitetaan. Ylläpidon lisäksi meiltä edellytetään myös opetuksen kehittämistä ja ideoiden ja kokemusten jakamista. Kerron sitten heti, kun olemme sopineet, miten näihin haasteisiin vastaamme.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sähkökirjailua

Työskentelen yhtenäiskoulussa ja yksi antoisimmista puolista siinä on, että yhteistyön tekeminen eri-ikäisten välillä on niin helppoa. Mieleeni jäi itämään muistaakseni Twitteristä joulun alla Johanna Loukaskorvelta bongattu idea. Johanna nimittäin kertoi, että hänen työpaikallaan oli joulujuhlassa esitetty satuja, jotka isommat olivat kirjoittaneet ja pienemmät kuvittaneet. Tähän ideaan päätin tarttua, kun omalla työpaikallani yhdessä opekokouksessa taannoin jälleen kerran toivottiin lisää yhteistyötä. Lisäksi pontimena toimi se, että olen jo pidempään halunnut kunnolla testata iPadin kirjan tekoon tarkoitettuja apseja. Tuumasta toimeen siis.

Kirjojen kokoaminen


Homma eteni siten, että ensin halukkaat vapaaehtoiset eri luokkien yläkoululaiset oppilaat kirjoittivat satuja. En puuttunut niiden sisältöön tai syntyyn mitenkään. Sen jälkeen kokosin tekstit Googledokumentiksi, jonka linkin jaoin kollegoille. Halukkaat luokat poimivat sieltä itselleen sadun kuvitettavaksi. Kun kuvat olivat valmiit, alkoi kirjojen kokoaminen, mikä osoittautuikin luultua hitaammaksi ja työläämmäksi. Vähän naiivisti olin näet kuvitellut, että napsin iPadillani kuvat kuvista ja kopipeistaan tekstit Googledokumentista suitsaitsukkelaan Book Creatoriin ja siinä se. Ihan näin helposti se ei kuitenkaan lopulta käynyt.

Ensiksi kävi ilmi, että ei ole järkevää tehdä yhtä kirjaa, vaan jokaisesta sadusta kannattaa tehdä oma kirjansa. Ainakin minusta tuntuu siltä, että näin teksti on helpommin lähestyttävää. Toiseksi aloin sekoilla appsien kanssa, sillä en kiireessä tajunnut, miten Book Creatorissa muokataan tekstin ominaisuuksia (mm. kokoa) ja hätäpäissäni latasin toisen appsin eli Book Writerin. Nyt jälkikäteen kyllä löysin Book Creatoristakin tekstin editointitoiminnot ja ylipäätänsäki Book Creator alkoi kuitenkin tuntua paremmin toimivalta. Aloin kuitenkin koota kirjoja Book Writerilla, ja seuraava ongelma oli, että kopipeistaaminen Googledokumentista ei tuntunut toimivan kovin näppärästi, eli kopioiminen kyllä onnistui, mutta paste-toimintoa en ollut saada toimimaan. Jälleen ongelma kyllä taisi olla ensisijaisesti käyttäjässä...  Hankaluuksia aiheutti myös se, etten osannut oikein hahmottaa kopipeistatessani, että missä kohtaa tekstiä olen menossa. Niinpä lopulta päädyin naputtelemaan tekstit uudestaan suoraan Book Writeriin, mikä näin jälkikäteen tuntuu lievästi epätoivoiselta ratkaisulta. Olisi tietysti kannattanut pätkiä teksti sopiviksi katkelmiksi suoraan Googledokumentissa ja numeroida ne sekoilun välttämiseksi.

Kirjoja luettiin yhdessä Kalevalanpäivänä. Kuva: Maaret Viertiö


Oma pulmansa tuli siitä, etten ollut esittänyt kuvittajille kahta toivetta. Ensinnäkin olisi kannattanut toivoa myös heiltä, että jakavat sadun palasiksi ja sitten kuvittavat siten, että jokaisesta katkelmasta tulee vain yksi kuva (osa kyllä tekikin näin). Oppilaiden osallisuuden kannalta on mielestäni todella tärkeää, että kaikkien kuvat tulevat mukaan. Toiseksi olisi pitänyt pyytää merkitsemään kuviin, mikä kuva liittyy mihinkin katkelmaan.

Kirjojen jakaminen


Tein kirjat omalla iPadillani ja kummastakin edellä mainitusta appsista valmiin kirjan pystyy avaamaan ja katsomaan iBooksissa. Se ei kuitenkaan paljoa lämmitä silloin kun halutaan, että kirjat ovat kenen tahansa katsottavissa millä tahansa laitteella. Kummastakin appsista tuotoksen voi lähettää iTunesiin, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tätä vaihtoehtoa en ehtinyt lainkaan tutkia. En jotenkin muutenkaan osaa hahmottaa iTunesin toimintaa. En tiedä miksi, enkä oikein sitäkään, mitä siinä en tajua. En esimerkiksi ymmärrä edes sitä, että jos kirjan lähettää iTunesiin, onko se sitten katsottavissa millä tahansa laitteella? Voiko kirjan sitten esim. upottaa vaikka blogiin tai wikiin? Kummastakin appsista saa ulos myös pdf:n, mutta se ei ole lainkaan sama asia kuin lehteiltävä kirja. Juuri sellaisessa muodossa halusin saada kirjat kaikkien ulottuville. Niinpä en keksinyt muuta keinoa, kuin äänittää videot kirjoista.

Videoiden tekoa varten latasin Macilleni Reflectorin, jolla siis pystyy heijastamaan iPadin näytön Macille (ohjelma on saatavilla myös PC:lle). Selasin siis kirjaa iPadilta ja heijastin sen Macille Reflectorilla samalla kun tein kaikesta ruutukaappausvideon Screen-cast-o-Maticilla. Syntyneen videon lähetin Dropboxiin, josta noudin sen iMovieen, jolla vielä äänitin videoon ääniraidan ja/tai lisäsin taustamusiikin. Ta-daa, näin syntyi eräänlaisia äänikirjoja, jotka saatoin ladata koulun Youtube-kanavalle. Tämä kaikki kuulostaa nyt ehkä paljon mutkikkaammalta kuin oikeasti onkaan, mutta kaikkeen opetteluun meni kyllä melkoisesti aikaa. Tuohon Reflectoriin minun on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa siksikin, että sen avulla voi ylipäätänsä tehdä iPhonesta/iPadista ruutukaappausvideoita, mikä on tarpeen esimerkiksi silloin, kun pitää opastaa vaikkapa jonkin appsin käytössä.

Tässä esimerkki yhdestä kirjasta.



 Lisää kirjoja löytyy koulun yhteisestä wikistä

Lopuksi on sanottava, että on tietysti hölmöä, että minä editoin kirjat, ilman muutahan se olisi oppilaiden homma. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä itse, kun ei minulla ollut antaa oppilaille laitteita. Jatkossa tähän puutteeseen on toivoakseni tulossa helpotusta :)

EDIT 4.3. Ja nyt vasta tajusin, että tuolla Refletorillahan voi suoraan myös nauhoittaa ruutukaappausvideon ja talentaa sen suoraan koneelle ja sieltä sitten viedä iMovieen, eli yllä kuvattu Screen-cast-o-Matic & Dropbox -mutka on ihan turha (huoh).

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ilo irti kännyköistä

Osallistuin viime viikolla Palmenian järjestämään Media haastaa oppimaan -koulutukseen. Kouluttajana oli Sara Sintonen ja muut osallistujat olivat kaikki myös vihtiläisiä opettajia, mikä teki koulutuksesta erityisen antoisan. Odotin koulutukselta erityisesti kahta asiaa: ensinnäkin enemmän tajua siitä, millainen on se mediamaailma, jossa oppilaani elävät, ja toiseksi ideoita oppilaiden omien kännyköiden hyödyntämiseen opetuksessa. Nämä odotukset todellakin toteutuivat siinä määrin, että haluan nyt jakaa koulutuksen antia myös teille.

Lapset mediatuottajina -tutkimus


Nuorten mediamaailmasta käsittelimme koulutuksessa erityisesti oppilaiden kännykkäkuvia, mikä osoittautuikin aivan lottovoitoksi. Olen pitkään ollut innostunut tukivasta oppimisesta, mutta minua on vaivannut se, etten ole omasta mielestäni osannut keksiä hyviä tutkimusongelmia. Koulutus avasi silmäni sille, että oppilaiden kännykkäkuvat totisesti ovat juuri sitä. Sintonen esitteli Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella toteutettua lasten omaehtoista mediatuottamista ja kännykän käyttöä kartoittavaa LATU-tutkimusprojektia. Se on tehty yhteistyössä Aalto-yliopiston ja Pelastakaa Lapset ry:n kanssa.

Projekti on koonnut lasten omaehtoista kuvaamista erittäin havainnollisesti kuvittavan videon:



Jokainen opettaja, jolla on kokemusta esim. tablet-laitteista opetuksessa tietää, mitä tapahtuu ensimmäisenä, kun oppilaat saavat laitteet käsiinsä. He ryhtyvät heti kuvaamaan. Mutta mikä parasta,  edes iPadeja ei tarvita, sillä oppilailla on jo valmiina taskuissaan aivan huikea tutkimusaineisto. Heidän omat kännykkäkuvansa ovat loistava tutkimuskohde monestakin syystä. Ensinnäkin ne liittyvät heidän itse tärkeiksi kokemiinsa asioihin, ja toiseksi asian käsittelyä helpottaa, kun aiheesta on jo tutkimusta. Opettajan ei siis tarvitse heittäytyä aivan sokkona uimaan, ja tutkimuksesta saa tarvittavaa taustatukea ja ideaa oppilaiden tutkimustyön ohjaamiselle. Tämä LATU-tutkimusprojektin raportti Lapset mediatuottajina löytyy täältä

Tutkimuksessa on tutkittu 8-11-vuotiaiden ottamia kuvia, ja yksi mielenkiintoisin havainto on  "yksilöitymisprosessi: 8–11-vuotiaiden osalta näyttää, että kuvaaminen kohdistuu pääosin omaan arkiympäristöön, kuvauskohteena eivät ensisijaisesti ole vielä kaverit ja muut ihmiset, ja kännykkätallenteita tuotetaan lähinnä itseä ja omaa lähipiiriä varten. Voidaan ajatella, että omaehtoinen kuvaaminen ja tallentaminen toimivat lapsen yksilöitymisprosessissa vahvistavina tekijöinä, tuottaen voimaantumisen tunnetta, visuaalisen ja audiovisuaalisen ilmaisun ja viestimisen perspektiiviä, esteettisiä kokemuksia sekä mahdollisuutta itsenäiseen asioiden tarkasteluun, tul- kintaan, kerrontaan sekä itseilmaisuun."

Koska itse opetan hieman vanhempia, minua kiinnostaa tietysti erityisesti se vaihe, kun kamera kääntyy itseen ja alkaa voimallinen selfie- ja kaverikuvavaihe, ja kuvia jaetaan välillä hyvinkin estottoman oloisesti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Aikuista nämä kuvat saattavat hämmentää, vaikka meidän omassakin FB- ja Twitter-virrassamme on alkanut vilahdella enemmän tai vähemmän ironisia selfieitä. Minulla on hyvin pinnallinen käsitys nuorten kuvista, enkä oikeasti tunne asiaa juuri lainkaan, mutta alustava tuntumani on, että haluaisin opettajana ja aikuisena tarjota nuorille aikuisen peilin ja kenties lisää valinnanvaraa itsensä kuvaamisen konventioihin. Vähän sellaisessa Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö hengessä.


Opettaja kokeilee


Koulutus oli ilahduttavan toiminnallinen ja ensimmäinen tehtävämme kurssilla oli kehittää ryhmissä joku tunnistettava hahmo ja ottaa siitä jonkun kännykällä kuva. Lopuksi kuvat katsottiin dokumenttikameran välityksellä ja makeiden naurujen säestämänä koko porukan kanssa. Tehtävä oli monin tavoin toimiva ja yksi oivallinen esimerkki omien kännyköiden tarjoamista mahdollisuuksista. Yksinkertaisuudessaan nerokasta oli myös tuo dokumenttikameran hyödyntäminen: kuvia ei tarvinnut lähetellä minnekään, eikä mitään ongelmaa aiheutunut siitä, että kaikilla on vähän erilaiset puhelimet. Tulen varmasti käyttämään tätä tehtävää esimerkiksi ryhmäytymistarkoituksiin, mutta samalla sabloonallahan voi esimerkiksi ottaa tutkailtavaksi stereotyyppiset käsitykset tietyistä ihmisryhmistä. Tässä meidän ryhmän hahmo. Tunnistatko tyypin?




Toinen kännykkäkuviin liittyvä tehtäväidea oli, että oppilaat etsivät omasta kännykästä jonkun kuvan ja sen jälkeen etsivät esim. Google Artsista kuvalleen vastinparin, eli kuvan joka muistuttaa tavalla tai toisella omaa kuvaa. Tässä opitaan tietysti esinnäkin tiedonhankintataitoja. Sen jälkeen voidaan jatkaa moneen suuntaan. Voidaan etsiä lisätietoa taiteilijasta, tyylisuunnasta tms. tai voidaan tehdä kuva-analyysiä tai esim. kirjoittaa tarinaa. Google Artsin lisäksi kurssilla tuli esiin myös toinen aivan hillitön kaikenlaisen materiaalin aarreaitta, joka syystä tai toisesta on mennyt ainakin minulta ohi eli https://www.finna.fi

Kurssilla esiteltiin useitakin viehättäviä esimerkkejä lasten itse tekemistä tai heidän teoksistaan kootuista sähköisistä kirjoista. Kiva idea oli esimerkiksi sellainen, jossa olikin vaihteeksi lähdetty liikkeelle äänistä. Oppilaille oli annettu läjä paperia ja niistä oli pitänyt tuottaa ja äänittää neljä erilaista ääntä. Näiden äänien perustalle oli sitten alettu kehittää kuvaa ja tarinaa. Kurssilla esitellyt esimerkit oli koottu Book Creatorilla, mutta vaihtoehtoja on toki muitakin.

Teimme myös stopmotion-animaatiot pienissä ryhmissä, ja yllättävän kivoja toteutuksia syntyi, kun jokainen ryhmän jäsen kaivoi laukustaan yhden esineen, ja niistä sitten kehiteltiin pieni animaatio. Jälleen osallistujien omilla laitteilla. Lisäksi tutustuimme lyhyesti muutamiin sovelluksiin/palveluihin eli Edmodoon, Aurasmaan ja Preziin. Nämä kaikki olivat minulle jollain lailla jo ennestään tuttuja, ja Edmodolle ei meillä Vihdissä juuri ole toivottavasti jatkossa käyttöä, sillä otamme syksystä lähtien käyttöön Tieran Oppimisympäristön. Preziä tulee yllättävän vähän käytettyä, vaikka se on erinomainen työkalu. Kenties alan käyttää sitä jatkossa enemmän, nyt kun esityksiä voi tehdä myös iPadilla. Aurasma on näistä minulle uusin tuttavuus, ja sen käyttö on ollut vasta leikkimisen asteella. 

Omien kännykkäkuvien tutkimisen ohella kurssilla tuli esiin toinenkin tutkimusidea. Sintonen esitteli nimittäin kurssin aluksi pelivertailua, jonka hän oli tehnyt muutaman lapsen kanssa. Oli pelattu samaa peliä sekä lautapeli- että iPad-versiona ja sitten kirjattu ylös havaintoja molempien hyvistä ja huonoista puolista. Myös tämän voisi hyvin tehdä oppilaiden kanssa, sillä monista peleistä saa myös sähköisen version. Esim. shakki, kiinanshakki, tammi, Uno, ristinolla etc. löytyvät myös Appstoresta. Oppilaat voisivat pelata ja sitten joko kirjoittaa tutkimusraportin tai esitellä muuten havaintonsa.

Kurssin päätteeksi saimme vielä innostavan kotitehtävän. Tehtävänämme on yksinkertaisesti tehdä maksimissaan puolentoista minuutin video aiheesta "hyödyllinen taito ja tärkeä tieto". Mahtava aihe!  Näitä kurssin videoita varten perustetaan Youtube-kanava ja linkitän sen tänne, heti kun se on perustettu. Ja koska joku voi kaivata kaveria avuksi, päätimme järjestää meidän koululla hiihtoloman jälkeen avoimen vertaisvideopajan, jossa tehtävää voi työstää halutessaan yhteistuumin.

EDIT 13.12.2014

Oppilaiden omiin kännykkäkuviin liittyen: Mediataitokoulusta löytyy erinomainen opas Kuvia minusta ja sinusta, joka "antaa eväitä vastuulliseen kuvaamiseen sekä kuvien julkaisemiseen verkossa. Materiaalissa keskitytään erityisesti itsestä ja muista ihmisistä otettuihin kuviin. Materiaali on suunnattu sosiaalisen median käyttöä aloittelevien lasten ja nuorten kanssa työskenteleville aikuisille, erityisesti opettajille."

perjantai 17. tammikuuta 2014

Vaihtoehto leffamaratonille

Kari Kinnunen kirjoittaa tänään postilaatikkoon kilahtaneessa Opettaja-lehdessä (17.1.2014), että uuden opsin sunnittelun eräänä johtotehtävänä on ollut "yhtenäisyyden ja yhteistoiminnallisuuden vahvistaminen ja siirtyminen entistä enemmän oppiainerajat ylittävien kokonaisuuksien hallintaan. Tämä muuttaisi myös opetusta ja sen suunnittelua yhteistyön ja vuorovaikutuksen suuntaan."

Meidän koulussa tämäntapaista toimintaa on harjoiteltu jo usean vuoden ajan erilaisten teemaviikkojen aikana. Kokemukset ovat olleet mielestäni siinä määrin rohkaisevia, että olisin aivan valmis siirtymään tämän tyyppiseen työskentelyyn aivan vakituisesti. Ja itse asiassa vasta sillä tavalla oikein päästäisiinkin itse asiaan, kun oppilaatkin alkaisivat pitää tämäntyyppistä työskentelyä "oikeana opiskeluna", ja he pääsisivät toden teolla kehittämään työskentelytaitojaan.

Viimeisin projekti tehtiin syyslukukauden viimeisellä viikolla. Silloinhan tunneista tulee helpsoti usein pelkkää elokuvien katsomista. Tälle piti nyt senkin takia keksiä vaihtoehto, että koulun leffalisenssi meni sopivasti umpeen joulukuun puolivälin kieppeillä. Seiska- ja kasiluokkalaisille oli tarjolla erilaisia lyhyempiä pajoja, mutta ysiluokkalaiset joutuivat tositoimiin. He saivat tehtäväkseen Ihmisen  jälki -projektin.

Suunnittelimme projektin yhdessä historian/yhteiskuntaopin ja mantsa/bilsa open ja opon kanssa. Halusimme pitää kokeeksi tehtävänannon hyvin väljänä ja monitulkintaisena, jotta oppilaiden luovuudelle ja ajattelulle jäisi mahdollisimman paljon tilaa. Käynnistimme projektin siten,  että aloimme hyvissä ajoin etukäteen enempiä selittelemättä jakaa ysien fb-ryhmään erilaisia kuvia, jotka merkitsimme aina tagilla "ihmisen jälki". Aika pian ensimmäiset alkoivat kummastella, että mitä nämä nyt oikein ovat. Vastasimme aina vaan, että miettikää itse. Vähän ennen projektin alkua joku oppilaskin sitten jakoi ryhmään jonkun muistaakseni formuloihin liittyvän linkin samalla tagilla :)

Varsinainen tehtävänanto oli yksinkertainen. Tässä ohjediat:



Kuten ohjeista näkyy aikaa työskentelyyn oli kaksi kokonaista koulupäivää ja kolmas päivä käytettiin tuotosten esittelyyn. Tuotos sai olla tekstilajiltaan aivan mikä tahansa. Monet tekivät erityyppisiä suullisia esityksiä. Ohjaaminen tapahtui siten, että oppilaat varasivat aikoja ohjausvastaanotoille, vähän samaan tapaan kuin yliopistolla. Työskentely sujui rennosti ja mukavasti.

 Seuraavalla kerralla olisi mukava panostaa tavalla tai toisella vielä enemmän ympäristön viihtyisyyteen ja eväisiin :) Aivan erityisen hedelmällistä oli, kun kävimme töitä yhdessä läpi. Oli antoisaa, että paikalla oli koko luokkataso (neljä luokkaa) ja vertaisten lisäksi kolme opettajaa antamassa töistä palautetta eri näkökulmista. Tällaista lisää!

Tässä vielä lopuksi yhden ryhmän liikennettä käsittelevä työ: