lauantai 8. elokuuta 2015

Oppimista koulun ulkopuolella

Nykyisin puhutaan paljon siitä, että oppilaat oppivat yhä enemmän kaikesta osaamastaan koulun ulkopuolella ja että koulu uhkaa tästä syystä syrjäytyä lasten ja nuorten elämästä. Olen jo pitkään yrittänyt tajuta, millaista on oppiminen koulun ulkopuolella, mutta koska olen koulussa töissä, katselen ilmeisesti kaikkea liiaksi koululasien läpi. Minulla on tunne, että monia loistavia mahdollisuuksia on käsien ulottuvilla, mutta en näe enkä saa otetta niistä.

 Omaan elämääni on myös nyt ilmaantunut valtava oppimishaaste, joka edustaa selvästi koulumaailman ulkopuolista oppimista. Perimme nimittäin sisareni kanssa isältämme vanhan höyrylaivan. Mikäli mielimme säilyttää sen itsellämme, on edessä toden totta monenlaista opettelemista. Ei ole olemassa tutkintoa tai kurssia, josta voisi valmistua höyrylaivanvarustajaksi. Valitettavasti :) Yritänkin nyt jatkuvasti tarkkailla itseäni ja asian edistymistä muun muassa oppimisen näkökulmasta. Perustin osittain tästäkin syystä laivallemme oman blogin. Sen tarkoitus on olla muun muassa eräänlainen oppimispäiväkirja. Lisäksi jakelen kuvia mm. Instagramiin, ja mietin samalla, miten sitäkin voisi hyödyntää.





Omien toimieni lisäksi tarkkailen herkeämättä 10-vuotiaan poikani tekemisiä. Olen kiinnostuneena pannut merkille esimerkiksi sen innostuksen, jota Minecraft on herättänyt. En oikein muista, kuinka kauan sitä miellä on nyt pelattu, ja minua harmittaa, etten suunnitelmistani huolimatta ole saanut aikaiseksi, että olisin alusta alkaen jotenkin dokumentoinut sitä, miten sen oppiminen on edennyt. 

Varsinaisen pelaamisen lisäksi asiaan näyttää kuuluvan videoiden katselu Youtubesta. Tässä yksi esimerkki:




Videolla pelaavat pojat ovat ilmeisesti Skypen välityksellä yhteydessä toisiinsa. En itse ymmärrä varsinaisesti paljoakaan, mitä tässä tapahtuu, mutta huomio kiinnittyy väistämättä siihen, että poikain yhteistyö näyttää kyllä varsin saumattomalta, sujuvalta ja tehokkaalta. En ole tätä(kään) videota itse kokonaan katsonut, mutta välillä näissä videoissa opetetaan muille, miten eri asioita tehdään. Olen myös kiinnittänyt poikani touhuja vakoillessani huomiota siihen mutkattomuuteen, jolla itselle uusien ja täysin "randomien" tyyppien - kuten sanonta kuuluu - kanssa aloitetaan yhteistyö. Sille näyttää olevan ominaista se, että yhdessä tekeminen aloitetaan saman tien, ja siinä tekemisen ja seuraavista liikkeistä neuvottelemisen ohessa samalla sitten vähän tutustutaan tarkemmin ja kysellään nimeä ja ehkä asuinpaikkaa jne.  Ja jos samojen tyyppien kanssa pelataan useammin, rakentuu jonkinlaista pelikaveruutta, mutta tärkeintä on koko ajan itse tekeminen.

Tässä koko touhussa ja Minecraft-kulttuurissa ylipäätänsä on jotain todella kiehtovaa. Aloittelijan oppaassa on lopussa pelin luojien haastattelu, jossa he puhuvat esimerkiksi siitä, miten Minecraft on paitsi peli myös sen ympärille rakentunut yhteisö. Youtube, Twich.tv, blogit ja foorumit  ovat täynnä yhteisön tuottamaa sisältöä, ja ihmiset katsovat ja puhuvat siitä, mitä toiset pelaajat tekevät. Juuri tämänkaltaista tekemisen meininkiä ja oppimiskulttuuria haluaisin saada kouluun, mutta miten? Siinäpä pulma.

Lähde: Stephanie Milton: Minecraft. Aloittelijan opas. 2014, Egmont.

tiistai 4. elokuuta 2015

Terveisiä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumista

Olin pitkästä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, koska minut kutsuttiin sinne puhumaan tieto- ja viestintätekniikasta ja yksilöllisestä oppimisesta. Esitysdiani ovat alla ja olen kertoillut omista kokeiluistani jo aiemminkin täällä ja täällä.




 Aloin pari päivää sitten lukea Frank Martelan keväällä ilmestynyttä kirjaa Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja (2015). Olen lukenut vasta osan, mutta se auttaa erittäin hyvin jäsentämään ajatuksiani ja yksilöllisen oppimisen perusteita ja motivaatiota sen kehittelyyn. Kokoan tähän nyt muutamia seikkoja, jotka ovat mielestäni merkityksellisiä ja jotka olen tähän mennessä oppinut

Ensinnäkin Martela tarjoaa hyvät käännökset ja avaa muutenkin hedelmällisesti käsitteitä autonomy ja mastery. Autonomian Martela suomentaa vapaaehtoisuudeksi ja masteryn kyvykkyydeksi. Meidän kannattaa pyrkiä sisäisen motivaation rakentamiseen ja vaalimiseen, sillä se johtaa siihen, että voimme paremmin eli olemme onnellisempia ja saamme enemmän aikaan. Martelan mukaan sisäinen motivaatio rakentuu neljästä psykologisesta perustarpeesta, jotka ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyväntekeminen. Kolme ensin mainittua tarvetta ovat tiedemaailman yleisesti hyväksymiä perustarpeita. Sen selvittäminen, kuuluuko tähän joukkoon myös hyväntekeminen, on parhaillaan tutkimuksen kohteena.

Martelan mukaan psykologiset perustarpeet "eivät ole mitään satunnaisia hyvinvoinnin lähteitä, niiden tarve on sisäänrakennettu meihin ihmisiin. Evoluution myötä meistä on kehittynyt olentoja, joide toimintaa nämä perustarpeet ohjaavat. Kun tunnemme puutosta näissä tarpeissa, etsimme tapoja tyydyttää  ne paremmin. Ja kun tunnemme näiden tarpeiden täyttyvän voimme paremmin sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Ne eivät siis ole mitään satunnaisia juttuja, vaan synnynnäisiä, keskeisiä ja universaaleja" psykologisia tarpeita." Kun näin on, tuntuu melko selvältä, että meidän on syytä suhtautua juuri näihin tarpeisiin erittäin vakavasti myös koulussa ja kehittää oppimista juuri siihen suuntaan, jossa nämä tarpeet mahdollisimman hyvin tyydyttyvät. Näin paranee hyvinvointi ja sen myötä myös oppiminen. Ja juuri tästä syystä yksilöllinen oppiminen on niin huima juttu!

Vapaaehtoisuus


Vapaaehtoisuus on tietysti koulussa vaikea asia. Opetussuunnitelma luo hyvin yksiselitteiset raamit oppimiselle ja siinä mielessä tekeminen koulussa ei voi olla kokonaan vapaaehtoista. Se, että oppilas saa edetä tehtävissään omassa tahdissaan on kuitenkin olennainen askel vapaaehtoisuuden ja sitä myöden sisäisen motivaation suuntaan. Ja kun tahdin saa säätää itse, tekeminen ei tunnu samalla tavalla ulkoa ohjatulta ja näin oppilas voi kokea tekemisen enemmän omakseen. Meidän on koulussa myös hyvä muistaa, että kun vapaaehtoisuuden perustarve on tarpeeksi vahvasti tukahdutettu - eli kun toiminta on hyvin tarkasti ulkoa päin (esim. opettajan taholta) säädeltyä ja kontrolloitua, oppilaat keksivät mitä ihmeellisimpiä keinoja, jotka takaavat heille tunteen jonkinlaisesta omaehtoisuudesta.

Kyvykkyys


Pelkkä vapaaehtoisuus ei kuitenkaan yksin riitä. Ei nimittäin auta vaikka olisi kuinka vapaa, jos ei vaan osaa. Tarvitaan siis myös kyvykkyyttä. Kyvykkyys "tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyvykkääksi itsensä kokeva henkilö uskoo pystyvänsä suorittamaan hänelle annetut tehtävät menestyksekkäästi. Kyse on siis ennen kaikkea kahdesta asiasta: osaamisesta ja aikaansaavuudesta. /.../ Myös oppimisen kokemus on tärkeä osa kyvykkyyttä, oppiminen on tunne siitä, että kyvykkyytemme on kasvamaan päin. Kyvykkyyden vastakohtana on henkilö, joka on pettynyt menneistä suorituksistaan ja epävarma tulevista kyvyistään." Tämä valaisee myös erittäin havainnollisesti yksilöllisen oppimistahdin merkityksellisyyttä, sillä osa suorittaa annetut tehtävät nopeammin osa hitaammin. Kaikille pitäisi kuitenkin taata mahdollisuus saada tuntea osaavansa ja saavansa aikaan, sillä vain silloin oppilas haluaa oppia ja pystyy oppimaan lisää.

Kyvykkyyden kokemisen kannalta on tärkeää, että tehtävät ovat sopivan haastavia. Tämän lisäksi tarvitaan palautetta. Palaute ei tarkoita pelkkää suullista palautetta, vaan kaikkia niitä aistisignaaleja joiden pohjalta tarkkailemme ympäristöämme ja suoriutumistamme. "Palaute taasen edellyttää päämäärää. Eli sitä että on jokin selkeä standardi, jota vasten voimme suoritustamme peilata. Ilman tällaista standardia emme voi tietää mikä on edistystä ja mikä takapakkia.  Tässä tarvitaan meiltä opettajilta kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta keksimme madollisimman monipuolisia ja toimivia palautekäytäntöjä. Meidän kannattaa miettiä, miten voisimme ottaa oppia esimerkiksi pelintekijöiltä, sillä he ovat mestareita optimoimaan palautejärjetelmän ja juuri siksi tietokonepelit ovat joskus niin addiktoivia.

Ihminen on lähtökohtaisesti itseohjautuva ja aktiivinen!


Olen oppinut Martelaa lukemalla myös sen, että tiedemaailmassa ns. itseohjautuvuusteoria on jo tehnyt läpimurron. Sen johtoajatuksena on, että ihminen on lähtökohtaisesti elinvoimainen, itseohjautuva ja proaktiivinen, vaikka eri ympäristötekijät voivatkin tätä aktiivisuutta lannistaa.  Valittavasti juuri koulumaailma ja monet työpaikat pyrkivät vieroittamaan ihmisen pois tästä aktiivisuudesta.  "Kun ihmistä tarpeeksi systemaattisesti estetään tekemästä itseään innostavia asoita ja pakotetaan tekemän ulkoisesti motivoituneita asioita, oppii ihminen avuttomaksi. Hän ei enää osaa tehdä asioita kuin pakon edessä ja käskettynä. Ihminen ei siis ole lähtökohtaisesti passiivinen, mutta hän voi passivoitua." Tämä näkyy räikeimmillään omilla tunneillani silloin, kun oppilaat eivät millään keksi mitään, kun sanon että voimme tehdä tunnilla aivan mitä vaan he haluavat, kunhan he vaan kertovat, mitä he haluavat. Usein ainoa, mitä he saavat pinnistettyä on "leffa ja mässyä". Minulla ei ole itse asiassa mitään "leffaa ja mässyä" vastaan, mutta jos siinä on kaikki, niin onhan se hälyyttävää! Tästäkin syystä muutos koulussa on aivan välttämätön!

LÄHDE: Frank Martela: Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. 2015, Gummerus.