Eräs kehityskertomus

Anne Rongas teki taas kaikille tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittäjille suuren palveluksen, kun hän kokosi blogiinsa opettajien näkemyksiä ja pulmia tvt:n ja sosiaalisen median käyttöön liittyen. Täsmälleen samoja kysymyksiä pulmia pohditaan varmaan ihan kaikissa kouluissa.  Jäin blogauksen luettuani muistelemaan omaa tvt/digi-taivaltani.

Ensimmäinen tietokone, ensimmäinen kännykkä - ja OTE-lehti <3

Ensinnäkin olen kaikkea muuta kuin diginatiivi. Muistan mainiosti, kun meille hankittiin ensimmäinen väritelkkari ja kotivideot yleistyvät vasta lukioaikoinani.
Aloitin kirjallisuuden yliopisto-opinnot verraten myöhään, vasta 28-vuotiaana ja kirjoitin ensimmäiset vuodet kaikki esseet käsin ja puhtaaksi lopuksi sähkökirjoituskoneella. Joskus 90-luvun lopulla hankin ensimmäisen tietokoneen kotiin ja se oli minusta ällistyttävä laite. Opettelin käyttämään sitä siten, että lainasin kirjastosta ja ostin R-kioskilta erilaisia käyttöjärjestelmään ja toimisto-ohjelmiin liittyviä opaskirjoja. Toimisto-ohjelmien käyttötaitoni ovat edelleen luokattoman huonot, mutta kymmensormijärjestelmän opettelin jo 80-luvun lopussa isäni sihteerin laatikosta löytämäni opaskirjan avulla. En ole vielä keksinyt syytä, miksi minun pitäisi harjoitella esim. tekstinkäsittelyohjelmien saloja yhtään tämän enempää. Ensimmäisen kännykkäni suostuin ottamaan käyttöön pitkän painostuksen jälkeen noin kymmenen vuotta sitten, ja ensimmäisen älypuhelimeni ostin ehkä neljä vuotta sitten.

 Kiinnostus tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöä kohtaan syttyi edellisessä työpaikassani, kun rehtori oli kerran työntänyt lokerooni Opetus ja Teknologia -lehden. Siinä numerossa oli iso juttu mediakasvatuksesta, josta rehtori tiesi minun olevan kiinnostunut. Luin jutun. Sen jälkeen aloin selailla lehteä muutenkin ja se vaikutti jotenkin kiinnostavalta. Kävin sanomassa rehtorille, että olen kiinnostunut lukemaan lehteä jatkossakin. Niinpä se alkoi ilmestyä lokerooni muistaakseni neljä vai oliko ehkä kuusi kertaa vuodessa. Odotin aina innolla seuraavaa lehteä ja luin lehden aina hiirenkorville. Ote-lehdestä minulle on jäänyt mieleen myös yksi hahmo, tuore Open World Hero Allan Schneitz.  Hän kirjoitti johonkin numeroon, tai ehkä useampaankin, tulenpalavan kirjoituksen, jonka sisällöstä en muista varsinaisesti mitään. Jotenkin se liittyi siihen, miten hommat pitäisi koulussa hoitaa. Sisältöä paremmin muistan tulenpalavuuden. Ja sen, että ajattelin lukiessani, että mahtavaa! Juuri noin!! Vasta viime kesänä raaskin panna vanhat lehdet paperinkeräykseen.

Pedanettiä ja Moodlea

 Koulussamme oli käytössä Pedanet, ja sitä jotenkin oletettiin kaikkien tavalla tai toisella käyttävän. Yksi kollega auttoi minut kerran välitunnilla vähän alkuun. Seuraavaksi printtasin itselleni netistä löytämäni Pedanetin "veräjän" käyttöohjeet. Aloin koota äikän veräjää, jossa oli jotain itse tekemääni materiaalia ja enimmäkseen erilaisia linkkilistoja. Koska Vantaalla käytetään nykyisin Fronteria, veräjä on ilmeisesti siirtynyt bittien hautausmaalle, mutta jotain verkkolehtiviritelmiä on vielä löydettävissä. Minua liikuttaa kun katselen niitä.

Samoihin aikoihin pääsimme yhden kollegan kanssa Tampereelle erinomaiseen tiedon hankinta- ja hallintataitojen ohjauksen koulutuksen. Koulutuksessa käytettiin oppimisalustana Moodlea. Ihastuin ikihyviksi siihen. En osaa enää hahmottaa miksi. Riemuni oli rajaton, kun sen käyttö oli Vantaalla mahdollista myös opettajan ominaisuudessa. Printteri lauloi taas, kun printtasin itselleni mapillisen Moodleohjeita. Samoihin aikoihin aloin ensimmäisen kerran puhella myös luonnontieteilijäkollegoille yhteisen kurssin luomisesta. Jonkinlainen ilmastonmuutos-kurssi olikin muistaakseni ensimmäinen Moodleen luomani kurssi.

Sitten tapahtui kamalia. Ote-lehti lakkasi ilmestymästä. Sen päätoimittaja oli muistaakseni Ella Kiesi, ja kun luin pääkirjoituksesta lehden lakkautuksesta, suunnittelin useita päivä mielessäni sähköpostia. Siinä olisin yksityiskohtaisesti kuvaillut, miksi lehteä ei missään nimessä saa lakkauttaa, miten se on äärimmäisen hyödyllistä ja tarpeellista täydennyskoulutusta meille opettajille, varsinkin meille innokkaille itseopiskelijoille. En koskaan lähettänyt viestiä.

Vinkkiverkon pauloissa

Sitten vaihdoin työpaikkaa. Heti keväällä, ennen kuin olin edes vastaanottanut virkaa, aloin jo kysellä Moodle-tunnuksia, että pääsisin jo rakentelemaan tulevia kursseja. Jouduin odottamaan elokuulle. Toimin ensimmäisenä vuotena apulaisrehtorina ja sain siksi käyttööni työn puolesta miniläppärin. Samaan aikaan meille tuli kotiin langaton verkko. Ja niin siinä sitten kävi, että hiihtoloma kului läppärin kanssa sohvalla maatessa, sillä Ote-lehden jättämä aukko täyttyi vihdoin, löysin Sometun ja Vinkkiverkon. Ei puhettakaan, että olisin malttanut tai ehtinyt lähteä hiihtämään vaikka hiihtämistä rakastankin.

Löysin Anne Ronkaan Opeblogin ja kaikki hänen lukemattomat loistavat wikinsä ja Pedanet-veräjät, joista tuntui löytyvät apua kaikkeen mahdolliseen. Enää ei tarvinnut printata mappikaupalla monisteita, vaan saattoi katsoa videon, jossa Anne kädestä pitäen näytti, miten vaikkapa Blogger-blogi tai Wikispaces-wiki perustetaan. Kaikkein vaikuttunein olin kuitenkin avoimista kurssitoteutuksista. Se oli ja on vallankumouksellista. Eri palveluissa ja ohjelmissa on kyse tekniikasta mutta avoimessa opetuksessa, muiden auttamisessa ja jakamisessa on kyse paljon enemmästä. Pedagogiikasta ja demokratiasta. Siitä että tieto kuuluu kaikille.

Jotta voi toimia avoimesti, täytyy olla kartalla tekijänoikeuksista. Vinkkiverkosta löytyi apu tähänkin. Kirjoitin sinne marraskuussa 2009 seuraavaa:

Mulla on pitkän tähtäimen unelma – haluaisin alkaa tehdä äikän verkkomateriaalia, ikään kuin omaa äikän ”oppikirjaa”. Alustava ajatus olisi, että tekisin sen esim. wikinä ja se täydentyisi vähitellen. Ajatus olisi myös laittaa se avoimeen verkkoon vapaasti käytettäväksi. Se sisältäisi perinteisen oppikirjan tapaan ”teoriaa”, esimerkkejä ja tehtäviä, mutta myös vaikkapa ohjeita ja apua sosiaalisen median välineiden käyttöön äikän opinnoissa

Sitten ryhdyin kyselemään tekijänoikeusasioista ja sainkin pian asiantuntevia vastauksia Tarmo Toikkaselta, Pertti Välimäeltä M.Rahikalta ja Elias Aarniolta. Keskustelujen tuoksinassa lausuin ilmoille myös seuraavan toiveen:

Kunpa Sosiaalinen media opetuksessa -kirja saisi jatko-osan.  Jotain tyyliin ”Avoimen verkko-oppimateriaalin tekijän opas”. Jossa olis esim. työkaluja, tekijänoikeusasiaa, perusasiaa verkkoviestinnästä (tarkoituksenmukaistahan ei kai ole yritääkään siirtää vanhoja kirjoja uuteen formaattiin) jne. Vink, vink :) Mä ainakin tilaisin kirjan viivana.

Kun vajaa vuosi oli kulunut, Tarmo Toikkanen sitten suureksi ällistyksekseni kertoi samaisessa viestiketjussa, että Opettajan tekijänoikeusopas on lähiaikoina ilmestymässä ja kysyi, mihin osoitteeseen voi lähettää kirjan.  Minusta tämä on vähän kuin elokuvista.  Tarmo Toikkasen työn ansiosta opettajille on nykyisin tarjolla todellakin riittävästi ja laadukasta tietoa tekijänoikeuksista. 

Mitä tästä voi oppia?

Ensinnäkin rehtorit todella ovat avainhenkilöitä monellakin tavalla. Heidän tehtävänään on kaikin mahdollisin tavoin tehdä opettajien oppiminen mahdolliseksi. Se voi tarkoittaa kannustusta - ei painostusta! - koulutukseen. Sen pitäisi ehdottomasti tarkoittaa työvälineitä työn puolesta. Kuten kerroin, sain työnantajalta käyttööni ratkaisevalla hetkellä miniläppärin. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut. Läppäri on kauan sitten lakannut toimimasta, ja sen jälkeen olen kaikki työkaluni hankkinut omalla kustannuksellani. Työnantajalle olen kiitollinen avoimesta langattomasta verkosta, joka tekee mahdolliseksi sen, että voin käyttää työpaikallanikin omia, kunnollisia työkalujani. Tulisin varmaan hulluksi, jos näin ei olisi. Koulussamme kehitetään parhaillaan muun muassa mobiiliopetusta. Tämä kehitystyö on lähtenyt käyntiin suurimmaksi osaksi opettajien omilla rahoilla hankkimiensa laitteiden ansiosta, eikä edelleenkään kenelläkään meistä ole työtablettia. Sillä, että opettaja voi lainata koulun laitteen illaksi silloin toiseksi tällöin, ei pitkälle pötkitä.

Toiseksi tästä voi oppia sen, että myös opettajien täydennyskoulutuksessa oppimaan oppiminen on olennaisinta. Laitteet, ohjelmat ja palvelut muuttuvat kiihtyvällä tahdilla, siksi on olennaista oppia opettelemaan itse - tai mieluiten kaverin kanssa - käyttämään mitä tahansa uutta palvelua ja kysymään apua, jos tulee pulma. Apua ja opastusta on netti pullollaan. Sitä on siis oikeastaan enää turha ruikuttaa, että tarvitaan lisää koulutusta. Koulutusta on kaikki paikat täynnä. Tämä sama pätee oppilaisiin. Kärjistetysti voi sanoa, että on vähän ajanhukkaa pohtia vuonna 2013, pitäisikö oppilaille opettaa mieluummin teksinkäsittelyä vai taulukkolaskentaa. Sen sijaan pitäisi pohtia, miten oppilaat ohjataan miettimään itse a) mitä kannattaisi opetella b) mitä erilaisia mahdollisuuksia heillä on opetella tarvitsemansa asiat. 

UGH!

ps. Olen kirjoittanut aiemmin kirjoittanut Opettajan tekijänoikeusblogiin vieraskynäpostauksen, jota olen osin edelläkin käyttänyt hyödykseni.

Johtoryhmähommaa

Olen tänä syksynä tehnyt paluun koulumme johtoryhmään. Johtoryhmämme koostuu rehtorista, kahdesta apulaisrehtorista ja kolmesta tiiminvetäjästä. Itse olen yläkoulun puolen tiiminvetäjä. Tätä johtoryhmätyöskentelyä on resursoitu monella tavalla kunnolla, ja se näkyy -palkkapussin ohella - käytännössä muun muassa siinä, että olemme kaikki parhaillaan erinomaisessa pedagogista johtamista ja -johtajuutta käsittelevässä koulutuksessa. Kouluttajat ovat Ulla Rasimus ja Jukka Ahonen ja työskentely ilahduttavan toiminnallista. Siitäkin johtuen on aivan loistavaa, että olemme koulutuksessa koko ryhmän voimin. Pääsemme näin jo suoraan koulutuksessa työstämään monia olennaisia asioita, ja koululle palattuamme voimme jatkaa suoraan siitä, mihin koulutuksessa päästiin.

Koulutus on sisältänyt tähän mennessä kaksi peräkkäistä lähiopetuspäivää. Niiden aikana tein jostain syystä poikkeuksellisen vähän muistiinpanoja. Haluan kuitenkin jakaa kollegoillekin pari mielestäni olennaista mukaan tarttunutta kolmiota:



Näiden lisäksi nostan koulutuksen runsaudensarvesta esiin vielä yhden eli vaikuttavuuden näkökulman. Koulutuksessa tähdennettiin, että kun me johtoryhmässä suunnittelemme sitä taikka tätä, on todellakin tärkeää miettiä jatkuvasti vaikuttavuuden näkökulmaa, eli sitä onko suunnittelemillamme toimenpiteillä oikeasti jotain vaikutusta. Ja ovatko vaikutukset oikeasti sellaisia, kuin oli tarkoitus. Tämä kaikki kuulostaa varmasti kovin itsestäänselvältä - teoriassa. Niinhän kaikki olennaisimmat asiat ovat.

Ensimmäinen homma, johon käytännössä käymme heti loman loputtua yläkoulun apulaisreksin kanssa, on suunnittelemaan ohjelmaa taksvärkkipäivälle, jonka saamme viettää opettajien kanssa ammattiyhdistyksen mökillä töitä tehden. Aloitamme kysymällä opettajilta itseltään, mihin aika heidän mielestään pitäisi käyttää. Sitten vaan mietimme, miten toteutamme toiveet. Minusta kyse on asiakaspalvelutyyppisestä toiminnasta :)

Oppikirjatonta opetusta -osa II

Olen blogannut tästä aiheesta aikaisemminkin, koska tämä on aihe, joka usein nousee erilaisissa yhteyksissä esiin. Kuten eilen jo kerroinkin, minulla on aiheesta lyhyt puheenvuoro sekä tulevassa vesossa että kasvatus- ja koulutuslautakunnan kokouksessa. Tein niitä varten pienen, teaser-tyyppisen videon:

Video on tarkoituksella provosoiva, sillä tarkoituskin on herättää keskustelua. Provokatiivisuudesta johtuen haluan myös taustoittaa videota hieman. Tai itse asiassa provosoin nyt vielä lisää ja väitän, että perinteiset oppikirjat ovat yksi koulujen pedagogista kehitystä jarruttava rakenne - tiukan oppiainejakoisuuden, lukujärjestyksen ja arkkitehtuurin lisäksi.

Oppikirjoissa on mielestäni yleisesti ottaen yhtä aikaa sekä liikaa että liian vähän kaikkea. Oppikirjaa käyttävällä opettajalla on helposti koko ajan kiire, koska tunnolllisina ihmisinä meille tulee tunne, että kaikki pitäisi ehtiä "käydä läpi". Tai ainakin melkein kaikki. Tai edes suurin osa. Lisäksi oppikirjat ovat väistämättä pintaraapaisu asiaan kuin asiaan, ja usein niitä kritisoidaankin siitä, että tiedot esitetään oppilaille valmiiksi pureksittuina ja ongemattomina, jolloin oppilaiden omat tiedon hankinta- ja hallintataidot eivät kehity. Tästä kaikesta johtuen oppikirjat helposti myös hankaloittavat sekä opetuksen suunnittelua oikeasti yhdessä oppilaiden kanssa että oppiainerajat ylittävien yhteistyökuvioiden rakentelua.

Kohtuuden nimissä on tässä vaiheessa todettava, että tietysti oppikirjoja voi käyttää monella tavalla, ja että ei kai nyt kukaan oikeasti niitä käytä sillä tavalla, että aloittaa alusta ja laukkaa sitten kieli vyön alla lukukauden tai -vuoden loppuun mennessä kaiken läpi, aukeama aukeamalta. Eihän? Ja tietysti oppikirjat sisältävät paljon myös kiinnostavia juttuja ja kivoja tehtäviä. Eikä minulla siis näin ollen ole mitään oppikirjoja vastaan sinänsä. Kaipaisin kuitenkin itse uudenlaista materiaalia. Voisin ihan maksaa seuraavista ominaisuuksista:

1. Haluaisin ostaa sähköisessä muodossa, kaikilla laitteilla toimivia pienempiä palasia, joista voisin koota kulloiseenkin tarpeeseen sopivan kokonaisuuden. Haluaisin kenties keräillä palasia myös eri oppiaineiden alueelta. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, haluaisin, että oppilaillani olisi mahdollisuus tehdä tämä kaikki itse.
2. Haluaisin luvan remiksaamiseen.
3. Haluisin luvan avoimeen käyttöön.

Videoni loppuu uutiseen siitä, kuinka Savonlinnan norssissa ekaluokkalaiset tekevät tabletilla itse omat aapisensa. Se on hieno uutinen! Ja kuten eri foorumeilla jo elokuussa viisastelin, hienointa tuossa ei ole tablettien käyttö vaan se, että lapset tekevät itse!

EDIT 6.10. Erityisesti kaupallisille toimijoille minulla on iloisia uutisia: Kun puhun remiksaamisesta ja avoimuudesta, olen valmis maksamaan luvasta. Jos materiaali siis on riittävän laadukasta ja pieniniä palasina. EDIT 25.10. Mia Sinisalo pohdiskelee omassa blogissaan ansiokkaasti oppikirjatonta opetusta ja muutenkin opetuksen kehittämistä. Kannattaa käydä lukemassa.

Prezi-esitys osaksi mobiilivideota

On taas se aika vuodesta, kun kouluväen Twitter-virtaan ja FB-ryhmiin ilmestyy kuvia ja päivityksiä vesoista. Vihdin vesopäivä on lokakuun loppupuolella, mutta sitä ennen on tulossa Oppitori-tapahtuma liikkuvan kuvan käytöstä opetuksessa, ja lisäksi olen saanut kutsun kasvatus- ja koulutuslautakunnan kokoukseen. Näitä tilaisuuksia varten askartelen parhaillaan digitarinaa/videota oppikirjattomasta opetuksesta.

 Teen edelleen kaikki videot kännykkäni iMoviella, koska videoiden tekeminen on välillä yllättävänkin aikaavievää puhaa, ja kännykkä on aina saatavilla, joten projektia voi aina tilaisuuden tullen sysätä eteenpäin. Yksi pulma kuitenkin tähän asti on ollut: miten tehdä ruutukaappausvideoita? Nyt tekeillä olevaan projektiin halusin liittää still-kuvien lisäksi ruutukaappausvideon Prezi-esityksestä, ja juuri keksin, miten se onnistuu. Avuksi tarvitsin tosin vanhan läppärini.

Ja näin se käy: tein Prezistä ensin ruutukaappausvideon Screen-cast-a-maticilla Se on näppärä palvelu, jolla tehdyt videot pystyy tallentamaan mp4-muotoisina videoina omalle koneelle. Sieltä ne voi sitten siirtää esim. Dropboxiin ja sieltä sitten kamerarullan kautta iMovieen. Ostin itse asiassa vuodeksi kokeeksi pro-lisenssin, koska sillä voi tallentaa suoraan Dropboxiin. iMovie puolestaan osaa hakea äänitiedostoja suoraan Dropboxista, mutta videoiden hakua ei vielä tueta. Video pitää siis ensin tallentaa Dropboxista kamerarullaan, minkä jälkeen se on iMovien käytössä.

Screen-cast-a-maticin pro-versiolla saa käyttöönsä muitakin ominaisuuksia. Alla olevasta kuvasta näkyy hinnat ja lista ominaisuuksista. Ja jos tämän kaiken tekemiseen on joku helpompikin konsti, niin kerro ihmeessä.

Mä en osaa mitään

Koulua on nyt takana pari päivää, ja alkaa olla korkea aika pohtia, mitä ovat ne asiat, joita tänä vuonna haluan painottaa.

Opetan tänä vuonna kolmea uutta seiskaluokkaa, kolmea ysiluokkaa ja kasien luovan kirjoittamisen kurssilla. Lisäksi minulla on uusi valvontaluokka ja tukarit ohjattavanani. Edelleen olen myös koulumme KiVa-koordinaatori, kirjastotäti ja muutaman vuoden tauon jälkeen johtoryhmän jäsen.

Olen todella, todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että tänä vuonna kaikilla luokkatasoilla ryhmäkoot ovat luksusluokkaa. Esimerkiksi uudella valvontaluokallani on kuusitoista oppilasta. Jokainen luokanohjaaja tietää, että edellytykset ohjaamiselle ovat aivan eri tasolla kuin yli kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä. Tähän on päästy tinkimällä paljosta muusta, esimerkiksi osa-aikaisesta erityisopetuksesta. Tässä tilanteessa meidän opettajien tehtävänä onkin todella panostaa ryhmäytymiseen ja siihen, että se mahtava tuki, mikä oppilasryhmästä itsestään parhaimmillaan saadaan, saadaan todella maksimaalisesti käyttöön.

Yksi käytännöllinen ilo, joka pieneen ryhmään liittyy, on sekin, että tuolit on helpompi siirtää rinkiin. Aloitimmekin valvontaluokkani kanssa ringissä istumisen heti, ja olin jo etukäteen ajatellut, että siinä istuskellaankin vaikka koko ensimmäinen päivä. Ringissä kukaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen eikä ulkopuolella. Siinä ei tarvita mitään välineitä, laitteita eikä materiaaleja. On helppo kuunnella. Ja helppo kertoa. Ringissä alkoi myös toinen koulupäivämme, jonka vietimme kahden muun seiskaluokan kanssa Vihdin pirtillä, jossa jatkoimme ryhmäytymistä lepppoisissa olosuhteissa.

Tässä kuvassa kiteytyykin useampikin tavoiteltava asia koko vuodelle: yhteistyö yli aine- ja luokkarajojen, "rinki" ja ulos luokasta aina kun vaan mahdollista! Taskuun voi sitten ottaa kännykän, padin tai podin. Itse asiassa tänäänkin joka luokalla oli käytössään iPadi ja yhtenä tehtävänä oli ottaa omasta luokasta kuvia, kuten "Levikset repee", "Salatut elämät", "Silta", "Luokkaretki" jne. Kuvista editoidaan myöhemmin "Meidän luokkka" -videot.

Jaan tähän tekijänsä luvalla toisenkin olennaisen kuvan, joka on syntynyt viime keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla Minka Heinon vetämässä Kasvukipuja-projektissa. Kuvan tekijä oli aivan kurssin loppumetreille saakka sitkeästi sitä mieltä, että "mä en osaa mitään". Kuten katsoja kuitenkin voi helposti havaita, tämä ei ole aivan totta, siinä määrin hieno ja monikerroksinen ja -tulkintainen tämäkin piirros on.

Tähän kuvaan kiteytyykin tämän lukuvuoden tärkein tavoite. Haluan oppia kärsivällisemmin tarjoamaan tilaa ja kasvualustaa oppilaiden omalle osaamiselle. Erityisesti silloin, kun oppilas on sitä mieltä, että "mä on osaa mitään". Tämä btw liittyy suoraan edelliseen postaukseeni. Nyt ollaan nimittäin juuri coachaamisen ytimessä.

Coaching-kokeiluja koulussa

Sain viime kevään aikana mahdollisuuden osallistua KUUMA tvt-hankkeen coaching-kokeiluun. Kokeilu sisälsi sekä yksilötason vertaiscoachaamista että oppilaiden kanssa toteutettua ryhmäcoachingia.

Vertaistoiminta käynnistyi siten, että me mukaan lähteneet coach-harjoittelijat saimme yhden työpäivän nauttia erinomaisesta ja asiantuntevasta koulutuksesta. Oli virkistävää, että kouluttaja tuli koulumaailman ulkopuolelta Business Coaching Centeristä. Opin koulutuksessa, että coachingissa on kyse "prosessista, jossa coach auttaa ihmistä ottamaan käyttöön voimavarojaan niin, että hän voi saavuttaa tavoitteensa". Kyse ei siis ole opettamisesta vaan siitä, että coach auttaa toista oppimaan itse.

Koulutuksen jälkeen harjoittelimme ensin keskenämme ja sitten alkuvuodesta aloitimme varsinaiset coaching-sessiot. Kullakin meistä oli kaksi coachattavaa, jotka oli valittu jostain muualta kuin omasta koulusta. Toteutustavan saimme sopia itse ja ne keskustelut, joita itse vedin käytiin etupäässä Skypen välityksellä. Skype toimiikin mielestäni tässä tarkoituksessa erittäin hyvin ja helpottaa olennaisesti sopivan ajan löytymistä, kun aikaa ei tarvitse varata esim. matkustamiseen.

Vaikka näiden coaching-kokeilujen ei tarvinnut mitenkään välttämättä liittyä tvt:n opetuskäyttöön, mukaan oli kuitenkin syystä tai toisesta valikoitunut paljon nimenomaan tvt:n käytöstä innostuneita opettajia. Se yhtäaikaa sekä hedelmöitti että hankaloitti keskusteluja. Itse coachina koin hyvin hankalaksi pysytellä coachin roolissa, kun aihe oli itsellenikin läheinen. Toisaalta coachattavien kanssa tulimme yhdessä siihen tulokseen, että tärkeintä on coachattavan edistyminen valitsemassaan asiassa, eikä niinkään se, että keskustelut noudattavat orjallisesti jotain ennalta määrättyä kaavaa. Toisaalta taas kun sanon noin, tunnen piston sydämessäni ja lievää katumusta siitä, että annoin itseni sortua turhan usein pikemminkin konsulttimaiseen toimintaan. Tunnustan *nolona*, että jakelin välillä aivan liian auliisti erilaisia omia ideoitani ja hyväksi havaitsemiani käytäntöjä, vaikka tarkoitus oli tarjota coachattavalle tila pohtia ja kehitellä itse.

Kokeilu oli kaiken kaikkiaan mielestäni kiinnostava ja lisäsi jo ennestaan vankkaa uskoani siihen, että mahdollisimman lähellä omaa työtä tapahtuvat erilaiset vertaistoiminnan muodot ovat opettajille parasta ja tuottoisinta täydennyskoulutusta ja oman toiminnan kehittämistä.

Aivan erityisesti innostuin kuitenkin ryhmäcoachingista. En oikeastaan tiedä, miten Aalto-Yliopiston MIND-tutkimusryhmä on tullut KUUMA-hankkeen yhteistyökumppaniksi tässä coaching-asiassa. Itselleni MIND oli jollain tavalla jo ennestään tuttu esimerkiksi kokeilukulttuurin puolestapuhujana. Kokeilevasta työskentelystä puolestaan olin jo ennalta vähintään yhtä innostunut kuin vertaistoiminnastakin. MIND on aiemmin tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Vuorenmäen koulun kanssa ja tästä voi lukea Esa Kukkasniemen blogista. Kokeilukulttuurista ylipäätänsä pääsee erittäin hyvin jyvälle katsomalla Sitran videon:



Valitsimme omalta koulultamme ryhmäcoachingin kohteeksi yhden seiskaluokan ja aiheeksi "hyvän oppitunnin". Tätä aihetta lähestyimme aaltolaisten Jussi Ekqvistin, Sami Pajun ja Marianne Tenhulan johdolla erilaisin ideointimenetelmin. Sen jälkeen oppilaat valitsivat kaikkien syntyneiden ideoiden joukosta kolme, joita päätettiin pienesti ja nopeasti kokeilla. Valikoituneet ideat olivat jossain määrin tuttuja ja ennalta-arvattavia: "oppilaat määrää" -tunti, "leffa ja mässyä" sekä parkour-rata liikuntatunnille. Kokeiluun piti saada mukaan myös joitakin opettajia, mutta meillä on onneksi joustavat ja avoimin mielin uusiin ideoihin suhtautuvat opettajat :).

Kokeilut sujuivat vaihtelevalla menestyksellä, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Yksi olennainen prosessin mukanaan tuoma oivallus onkin se, että eihän se ole mikään syy vaipua epätoivoon tai luovuttaa, jos joku ei heti onnistu. Meitä muistutettiinkin aiheellisesti esimerkiksi siitä, että Angry Birdsin menestystä on edeltänyt valtava määrä epäonnistuneita kokeiluita.

Luokkakokeilujen jälkeen oppilaat saivat myös ohjausta henkilökohtaisiin kokeiluihin ja lopulta prosessi huipentui siihen, että pääsimme vierailuille Design Factoryyn. Vierailun aikana oppilailla oli tehtävänä tehdä luokkaan ja vierailuun liittyvä video. Jälleen liikkeellä oltiin reippaalla kokeiluasenteella. Vastaavaa tehtävää kun ei kuulemma oppilailla ole aiemmin teetetty. Ja niinhän siinä kävi, että aika loppui vierailun aikana vähän kesken. Hieman myöhemmin meille kuitenkin tuotiin koululle valmiiksi editoitu video ja siitä tuli kaikin tavoin mahtava, ja aivan loistavaa materiaalia tulevia projekteja silmällä pitäen! Saan tänä syksynä jälleen uuden valvontaluokan, ja arvaattekin varmaan, minkätyyppistä projektia olemme tulevien luokkatasokollegoiden kanssa uusien seiskojen päänmenoksi juuri suunnitelleet.

Ennen Design Factoryn vierailua vedimme jo hieman lankoja yhteen oppilaiden kanssa ja kyselimme muun muassa mitä he ovat tämän prosessin aikana oppineet tai oivaltaneet. Muun muassa näin he vastailivat:

- Koulussakin voi olla kivaa. - Millainen on hyvä oppitunti ja et pitää kokeilla erilaisii juttuja. - Ei mitään. Leffa oli parasta. - Ei opettajat aina oo syyllisiä kaikkee! - Koulu on kokeilua varten! - Oppilaat osaa itekin tehä juttuja ja aina ei tarvii onnistuu. - Kokeilemisesta voi olla hyötyä, eikä haittaa jos joku menee pieleen. Aina kannattaa yrittää.

Aika olennaisia asioita, jos minulta kysytään!

Nuoret vihapuhetta vastaan

Olemme kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kanssa käsitelleet kevään mittaan runsaasti sananvapauteen ja vihapuheeseen liittyviä asioita. Aihe on aina ajankohtainen, ja äskettäin Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt vihapuheen vastaisen ihmisoikeuskampanjan, joka pohjautuu Euroopan neuvoston aloitteeseen. Myös Mediakasvatus.fi on mukana kampanjassa.

Me olemme hyödyntäneet työskentelyssä muun muassa Sanomalehtien liiton tuottamaa Mitä voi sanoa -materiaalia Materiaali sisältää esimerkiksi tehtävän, jossa oppilaat kokoavat erityisen suomalaisina pitämiään asioita. Tämän jälkeen he etsivät tarkempaa tietoa kokoamistaan asioista ja niiden alkuperästä. Näin paljastuu tietysti, moni yleisesti erityisen suomalaisena pidetty asia on itse asiassa tuontitavaraa. Toisekseen - ja mikä vielä tärkeämpää - syntyy mahdollisuus keskustella alkuperän merkityksestä yleisemmälläkin tasolla. Mitä väliä alkuperällä oikeastaan on? Milloin sillä on väliä? Asioita kootessamme hyödynsimme esimerkiksi AnswerGarden -palvelua. Tässä yhden ryhmän aatoksia

Kevättalvella olimme kollegani Heli-Maijan kanssa myös pelillisyyskoulutuksessa. Siellä teimme harjoitustyönä pienen roolipelin/prosessidraamapätkän samaan teemaan liittyen. Sen kokosimme Thinglink-palvelua apuna käyttäen. Se on kätevä palvelu, jossa kuviin voi upottaa muuta sisältöä. Tehtävässä on tarina-aihio, jossa yhden yhdeksäsluokkalaisen,"Ibrahimin" kaappiin on tungettu siansorkkia ja oveen maalattu hakaristi. Tätä tapausta sitten selvitellään koulussa. Ensimmäinen "kohtaus" on huoltajapalaveri rehtorin kansliassa.



Tuo tehtävä toimi paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Erityisen kiinnostavia keskusteluja syntyi, kun prosessin jälkeen mietimme erityisesti "Ibrahimin" vanhempien hahmoja. Heissä oli eniten variaatioita. Joissakin toteutuksissa he olivat täydellistä suomea puhuvia ja ainoita tilanteessa asiallisesti ja rakentavasti käyttäytyviä. Toisessa ääripäässä olivat sitten hahmot, joissa ruumiillistuivat kaikki kuviteltavissa olevat ennakkoluulot ja stereotypiat.

Sananvapausjakso päättyi yhdeksäsluokkalaisten osalta siihen, että he kirjoittivat jokainen artikkelin, joka jotenkin liittyi tähän aiheeseen. Lisäksi neljän oppilaan tiimi kirjoitti Sanomalehtien Liiton tilauksesta yhdessä lehtijutun, jota liitto tarjoaa jäsenlehdilleen ilmaiseksi julkaistavaksi. Yhteiskirjoittamisen välineenä käytettiin Tieken muistiota. Kahdeksasluokkalaiset tekivät puolestaan vaikuttamaan pyrkivän julisteen. Inspiraation lähteenä käytimme erään oppilaan FB-ryhmässämme jakamaa upeata videota.



Väripaperitekniikka lainattiin Mediaälyä-kilpailusta. Tekniikka on loistava, koska jälki on automaattisesti julistemaista. Julisteisiin liittyi myös pieni suullinen esittelyharjoitus. Lopuksi kokosin vielä julisteista videon. Tässä siis lopuksi Otalampi No Hate! olkaapas hyvät :)