Haaveista totta

Tämä lukuvuosi on ollut jo tähän mennessä erityisen antoisa. Tuntuu siltä, että moni asia edistyy nyt jotenkin ihmeen kepeästi. Yksi todella iso virstanpylväs on nyt saavutettu siinä, että oppilaitteni käytössä on vihdoinkin vakituisesti neljä iPadia. Ja mikä parasta, en ole yksin, vaan meillä on nyt tiimi, johon kuuluu lisäkseni toinen äikänope, kieltenope ja kaksi käsityön opettajaa. Me jaamme yhdessä yhden kuudentoista iPadin salkun. Niinpä meillä on nyt todellakin käsissämme työkalut opetuksen pitkäjänteiseen kehittämiseen. Iloa himmentää ainoastaan se, että kaikki halukkaat kollegat eivät päässeet mukaan tähän "ensimmäiseen aaltoon". Heidän puolestaan iloitsen kuitenkin siitä, että onneksi koulullamme on vihdoin myös useamman vuoden realistinen suunnitelma siitä, miten laitteita jatkossa hankitaan.

Käsitykseni mukaan tabletlaitteiden opetuskäytön organisoinnissa on tällä hetkellä käytössä lähinnä kahdenlaista mallia. On 1:1-systeemiä ja erilaisilla varaussysteemeillä käytettäviä yhteissalkkuja. Yhteiskäyttöä on meidänkin koulussa harjoilteltu nyt kohta pari vuotta, ja sen perusteena on tietenkin ollut halu resurssin mahdollisimman tasapuoliseen jakamiseen ja halu taata kaikille halukkaille mahdollisuus päästä kokeilemaan. Kummatkin ovat erittäin tärkeitä näkökulmia. Yhteiskäytöön liittyy kuitenkin myös ongelmia, joista osa palautuu siihen tosiasiaan, että iPadit ovat alunperin henkilökohtaiseen käyttöön suunniteltuja laitteita, ja silloin kun niitä käyttää useampi henkilö, aiheutuu tästä ylläpidolle omat haasteensa. Helposti käykin niin, että ylläpito alkaa syödä turhan paljon aikaa eli tärkeintä resurssiamme. Lisäksi yhteiskäyttöön liittyy sama ongelma kuin ATK-luokkiinkin, eli kun tulee joku ongelma (laitteeseen vika, epäasiallista sisältöä tms.), sen selvittäminen on työlästä, kun karrikoiden ajateltuna ensin pitää selvittää, kenen ongelmaa pitäisi selvittää etc.

Kaikkein suurimpana yhteiskäytön ongelmana näen kuitenkin sen, että silloin kun yhtä salkkua kohden on vaikkapa kolmesataa oppilasta, jää käyttö helposti alustavien (ja usein laite/appsi edellä etenevien) kokeilujen asteelle. Alustavista kokeiluista on tietysti hyvä aloittaa, mutta mitä niiden jälkeen? Toimiva yhteiskäyttö edellyttää myös sitä, että opettaja pystyy hyvin tarkkaan suunnittelemaan opetustaan pitkällä tähtäimellä, jotta osaa tehdä varaukset oikeille tunneille/viikoille.   Osalta tämä onnistuu mutta kaikilta ei. Esimerkiksi minulta ei onnistu. Otan yhden esimerkin: olemme yhden seiskaluokan kanssa mukana Ylen Uutisluokalla ja sen imussa tulemme tekemään uutisia muidenkin luokkien kanssa, ja siihen tarvitsemme iPadeja. Ongelmana tässä vain on, että siinä vaiheessa, kun kuulin ylipäätänsä koko Uutisluokasta ja saimme sovittua aikataulusta, varauslistat olivat jo auttamatta täynnä.

Omassa koulussamme asiaan kytkeytyy vielä ainakin yksi näkökulma eli BYOD. Meillä on avoin langaton verkko, mutta uskallan väittää, että oppilaiden omien laitteiden pedagoginen käyttö on silti vielä aivan lähtökuopissa. BYODiin liittyy joukko aivan omia pulmia esimerkiksi vastuukysymykset, jos laite rikkoutuu.  Suurin ongelma kuitenkin on, että kaikilla yläkouluikäisistäkään ei omaa älylaitetta ole, niinpä koulun pitää pystyä sellainen tarjoamaan. Koska nimenomaan BYOD lienee tulevaisuuden suunta ylipäätänsä, olemme halunneet lähteä nimenomaan sitä kehittämään. Ja juuri tämä on yksi tärkein syy siihen, että yksi salkku tulee ensi syksystä lähtien opettajatiimin käyttöön siten, että äikän ja kieltenopeilla on tunneilla jatkuvassa käytössä kullakin neljä iPadia ja käsityöopettajilla kummallakin kaksi.

Neljä iPadia luokassa mahdollistaa monenlaisen työskentelyn. Erityisesti alle kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä ja oppilaiden omilla laitteilla höystettynä ryhmiin riittää helposti yksi laite. Se riittää ja on pedagogisesta näkökulmasta jossain tapauksissa ehkä parempikin ratkaisu kuin 1:1, koska silloin laitteiden äärellä on pakko keskustella - oma kokemukseni tosin on, että keskustelu oppilaiden välillä on laitteiden äärellä aina erityisen vilkasta, olipa niitä mikä määrä hyvänsä :)

Ylläkuvatunlainen ratkaisu on mielestämme hyvä myös sikäli, että näin muodostuu viiden opettajan tiimi, joka ylläpitää laitteet itse. Mietimme keskenämme, miten asian hoidamme. Olen varma, että tämä tulee ylipäätänsä lisäämään yhteistyötä välillämme, ja siihen meitä myös velvoitetaan. Ylläpidon lisäksi meiltä edellytetään myös opetuksen kehittämistä ja ideoiden ja kokemusten jakamista. Kerron sitten heti, kun olemme sopineet, miten näihin haasteisiin vastaamme.

Sähkökirjailua

Työskentelen yhtenäiskoulussa ja yksi antoisimmista puolista siinä on, että yhteistyön tekeminen eri-ikäisten välillä on niin helppoa. Mieleeni jäi itämään muistaakseni Twitteristä joulun alla Johanna Loukaskorvelta bongattu idea. Johanna nimittäin kertoi, että hänen työpaikallaan oli joulujuhlassa esitetty satuja, jotka isommat olivat kirjoittaneet ja pienemmät kuvittaneet. Tähän ideaan päätin tarttua, kun omalla työpaikallani yhdessä opekokouksessa taannoin jälleen kerran toivottiin lisää yhteistyötä. Lisäksi pontimena toimi se, että olen jo pidempään halunnut kunnolla testata iPadin kirjan tekoon tarkoitettuja apseja. Tuumasta toimeen siis.

Kirjojen kokoaminen

Homma eteni siten, että ensin halukkaat vapaaehtoiset eri luokkien yläkoululaiset oppilaat kirjoittivat satuja. En puuttunut niiden sisältöön tai syntyyn mitenkään. Sen jälkeen kokosin tekstit Googledokumentiksi, jonka linkin jaoin kollegoille. Halukkaat luokat poimivat sieltä itselleen sadun kuvitettavaksi. Kun kuvat olivat valmiit, alkoi kirjojen kokoaminen, mikä osoittautuikin luultua hitaammaksi ja työläämmäksi. Vähän naiivisti olin näet kuvitellut, että napsin iPadillani kuvat kuvista ja kopipeistaan tekstit Googledokumentista suitsaitsukkelaan Book Creatoriin ja siinä se. Ihan näin helposti se ei kuitenkaan lopulta käynyt.

Ensiksi kävi ilmi, että ei ole järkevää tehdä yhtä kirjaa, vaan jokaisesta sadusta kannattaa tehdä oma kirjansa. Ainakin minusta tuntuu siltä, että näin teksti on helpommin lähestyttävää. Toiseksi aloin sekoilla appsien kanssa, sillä en kiireessä tajunnut, miten Book Creatorissa muokataan tekstin ominaisuuksia (mm. kokoa) ja hätäpäissäni latasin toisen appsin eli Book Writerin. Nyt jälkikäteen kyllä löysin Book Creatoristakin tekstin editointitoiminnot ja ylipäätänsäki Book Creator alkoi kuitenkin tuntua paremmin toimivalta. Aloin kuitenkin koota kirjoja Book Writerilla, ja seuraava ongelma oli, että kopipeistaaminen Googledokumentista ei tuntunut toimivan kovin näppärästi, eli kopioiminen kyllä onnistui, mutta paste-toimintoa en ollut saada toimimaan. Jälleen ongelma kyllä taisi olla ensisijaisesti käyttäjässä...  Hankaluuksia aiheutti myös se, etten osannut oikein hahmottaa kopipeistatessani, että missä kohtaa tekstiä olen menossa. Niinpä lopulta päädyin naputtelemaan tekstit uudestaan suoraan Book Writeriin, mikä näin jälkikäteen tuntuu lievästi epätoivoiselta ratkaisulta. Olisi tietysti kannattanut pätkiä teksti sopiviksi katkelmiksi suoraan Googledokumentissa ja numeroida ne sekoilun välttämiseksi.

Kirjoja luettiin yhdessä Kalevalanpäivänä. Kuva: Maaret Viertiö

Oma pulmansa tuli siitä, etten ollut esittänyt kuvittajille kahta toivetta. Ensinnäkin olisi kannattanut toivoa myös heiltä, että jakavat sadun palasiksi ja sitten kuvittavat siten, että jokaisesta katkelmasta tulee vain yksi kuva (osa kyllä tekikin näin). Oppilaiden osallisuuden kannalta on mielestäni todella tärkeää, että kaikkien kuvat tulevat mukaan. Toiseksi olisi pitänyt pyytää merkitsemään kuviin, mikä kuva liittyy mihinkin katkelmaan.

Kirjojen jakaminen

Tein kirjat omalla iPadillani ja kummastakin edellä mainitusta appsista valmiin kirjan pystyy avaamaan ja katsomaan iBooksissa. Se ei kuitenkaan paljoa lämmitä silloin kun halutaan, että kirjat ovat kenen tahansa katsottavissa millä tahansa laitteella. Kummastakin appsista tuotoksen voi lähettää iTunesiin, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tätä vaihtoehtoa en ehtinyt lainkaan tutkia. En jotenkin muutenkaan osaa hahmottaa iTunesin toimintaa. En tiedä miksi, enkä oikein sitäkään, mitä siinä en tajua. En esimerkiksi ymmärrä edes sitä, että jos kirjan lähettää iTunesiin, onko se sitten katsottavissa millä tahansa laitteella? Voiko kirjan sitten esim. upottaa vaikka blogiin tai wikiin? Kummastakin appsista saa ulos myös pdf:n, mutta se ei ole lainkaan sama asia kuin lehteiltävä kirja. Juuri sellaisessa muodossa halusin saada kirjat kaikkien ulottuville. Niinpä en keksinyt muuta keinoa, kuin äänittää videot kirjoista.

Videoiden tekoa varten latasin Macilleni Reflectorin, jolla siis pystyy heijastamaan iPadin näytön Macille (ohjelma on saatavilla myös PC:lle). Selasin siis kirjaa iPadilta ja heijastin sen Macille Reflectorilla samalla kun tein kaikesta ruutukaappausvideon Screen-cast-o-Maticilla. Syntyneen videon lähetin Dropboxiin, josta noudin sen iMovieen, jolla vielä äänitin videoon ääniraidan ja/tai lisäsin taustamusiikin. Ta-daa, näin syntyi eräänlaisia äänikirjoja, jotka saatoin ladata koulun Youtube-kanavalle. Tämä kaikki kuulostaa nyt ehkä paljon mutkikkaammalta kuin oikeasti onkaan, mutta kaikkeen opetteluun meni kyllä melkoisesti aikaa. Tuohon Reflectoriin minun on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa siksikin, että sen avulla voi ylipäätänsä tehdä iPhonesta/iPadista ruutukaappausvideoita, mikä on tarpeen esimerkiksi silloin, kun pitää opastaa vaikkapa jonkin appsin käytössä.

Tässä esimerkki yhdestä kirjasta.



 Lisää kirjoja löytyy koulun yhteisestä wikistä

Lopuksi on sanottava, että on tietysti hölmöä, että minä editoin kirjat, ilman muutahan se olisi oppilaiden homma. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä itse, kun ei minulla ollut antaa oppilaille laitteita. Jatkossa tähän puutteeseen on toivoakseni tulossa helpotusta :)

EDIT 4.3. Ja nyt vasta tajusin, että tuolla Refletorillahan voi suoraan myös nauhoittaa ruutukaappausvideon ja talentaa sen suoraan koneelle ja sieltä sitten viedä iMovieen, eli yllä kuvattu Screen-cast-o-Matic & Dropbox -mutka on ihan turha (huoh).

Ilo irti kännyköistä

Osallistuin viime viikolla Palmenian järjestämään Media haastaa oppimaan -koulutukseen. Kouluttajana oli Sara Sintonen ja muut osallistujat olivat kaikki myös vihtiläisiä opettajia, mikä teki koulutuksesta erityisen antoisan. Odotin koulutukselta erityisesti kahta asiaa: ensinnäkin enemmän tajua siitä, millainen on se mediamaailma, jossa oppilaani elävät, ja toiseksi ideoita oppilaiden omien kännyköiden hyödyntämiseen opetuksessa. Nämä odotukset todellakin toteutuivat siinä määrin, että haluan nyt jakaa koulutuksen antia myös teille.

Lapset mediatuottajina -tutkimus

Nuorten mediamaailmasta käsittelimme koulutuksessa erityisesti oppilaiden kännykkäkuvia, mikä osoittautuikin aivan lottovoitoksi. Olen pitkään ollut innostunut tukivasta oppimisesta, mutta minua on vaivannut se, etten ole omasta mielestäni osannut keksiä hyviä tutkimusongelmia. Koulutus avasi silmäni sille, että oppilaiden kännykkäkuvat totisesti ovat juuri sitä. Sintonen esitteli Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella toteutettua lasten omaehtoista mediatuottamista ja kännykän käyttöä kartoittavaa LATU-tutkimusprojektia. Se on tehty yhteistyössä Aalto-yliopiston ja Pelastakaa Lapset ry:n kanssa.

Projekti on koonnut lasten omaehtoista kuvaamista erittäin havainnollisesti kuvittavan videon:



Jokainen opettaja, jolla on kokemusta esim. tablet-laitteista opetuksessa tietää, mitä tapahtuu ensimmäisenä, kun oppilaat saavat laitteet käsiinsä. He ryhtyvät heti kuvaamaan. Mutta mikä parasta,  edes iPadeja ei tarvita, sillä oppilailla on jo valmiina taskuissaan aivan huikea tutkimusaineisto. Heidän omat kännykkäkuvansa ovat loistava tutkimuskohde monestakin syystä. Ensinnäkin ne liittyvät heidän itse tärkeiksi kokemiinsa asioihin, ja toiseksi asian käsittelyä helpottaa, kun aiheesta on jo tutkimusta. Opettajan ei siis tarvitse heittäytyä aivan sokkona uimaan, ja tutkimuksesta saa tarvittavaa taustatukea ja ideaa oppilaiden tutkimustyön ohjaamiselle. Tämä LATU-tutkimusprojektin raportti Lapset mediatuottajina löytyy täältä

Tutkimuksessa on tutkittu 8-11-vuotiaiden ottamia kuvia, ja yksi mielenkiintoisin havainto on  "yksilöitymisprosessi: 8–11-vuotiaiden osalta näyttää, että kuvaaminen kohdistuu pääosin omaan arkiympäristöön, kuvauskohteena eivät ensisijaisesti ole vielä kaverit ja muut ihmiset, ja kännykkätallenteita tuotetaan lähinnä itseä ja omaa lähipiiriä varten. Voidaan ajatella, että omaehtoinen kuvaaminen ja tallentaminen toimivat lapsen yksilöitymisprosessissa vahvistavina tekijöinä, tuottaen voimaantumisen tunnetta, visuaalisen ja audiovisuaalisen ilmaisun ja viestimisen perspektiiviä, esteettisiä kokemuksia sekä mahdollisuutta itsenäiseen asioiden tarkasteluun, tul- kintaan, kerrontaan sekä itseilmaisuun."

Koska itse opetan hieman vanhempia, minua kiinnostaa tietysti erityisesti se vaihe, kun kamera kääntyy itseen ja alkaa voimallinen selfie- ja kaverikuvavaihe, ja kuvia jaetaan välillä hyvinkin estottoman oloisesti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Aikuista nämä kuvat saattavat hämmentää, vaikka meidän omassakin FB- ja Twitter-virrassamme on alkanut vilahdella enemmän tai vähemmän ironisia selfieitä. Minulla on hyvin pinnallinen käsitys nuorten kuvista, enkä oikeasti tunne asiaa juuri lainkaan, mutta alustava tuntumani on, että haluaisin opettajana ja aikuisena tarjota nuorille aikuisen peilin ja kenties lisää valinnanvaraa itsensä kuvaamisen konventioihin. Vähän sellaisessa Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö hengessä.

Opettaja kokeilee

Koulutus oli ilahduttavan toiminnallinen ja ensimmäinen tehtävämme kurssilla oli kehittää ryhmissä joku tunnistettava hahmo ja ottaa siitä jonkun kännykällä kuva. Lopuksi kuvat katsottiin dokumenttikameran välityksellä ja makeiden naurujen säestämänä koko porukan kanssa. Tehtävä oli monin tavoin toimiva ja yksi oivallinen esimerkki omien kännyköiden tarjoamista mahdollisuuksista. Yksinkertaisuudessaan nerokasta oli myös tuo dokumenttikameran hyödyntäminen: kuvia ei tarvinnut lähetellä minnekään, eikä mitään ongelmaa aiheutunut siitä, että kaikilla on vähän erilaiset puhelimet. Tulen varmasti käyttämään tätä tehtävää esimerkiksi ryhmäytymistarkoituksiin, mutta samalla sabloonallahan voi esimerkiksi ottaa tutkailtavaksi stereotyyppiset käsitykset tietyistä ihmisryhmistä. Tässä meidän ryhmän hahmo. Tunnistatko tyypin?

Toinen kännykkäkuviin liittyvä tehtäväidea oli, että oppilaat etsivät omasta kännykästä jonkun kuvan ja sen jälkeen etsivät esim. Google Artsista kuvalleen vastinparin, eli kuvan joka muistuttaa tavalla tai toisella omaa kuvaa. Tässä opitaan tietysti esinnäkin tiedonhankintataitoja. Sen jälkeen voidaan jatkaa moneen suuntaan. Voidaan etsiä lisätietoa taiteilijasta, tyylisuunnasta tms. tai voidaan tehdä kuva-analyysiä tai esim. kirjoittaa tarinaa. Google Artsin lisäksi kurssilla tuli esiin myös toinen aivan hillitön kaikenlaisen materiaalin aarreaitta, joka syystä tai toisesta on mennyt ainakin minulta ohi eli https://www.finna.fi

Kurssilla esiteltiin useitakin viehättäviä esimerkkejä lasten itse tekemistä tai heidän teoksistaan kootuista sähköisistä kirjoista. Kiva idea oli esimerkiksi sellainen, jossa olikin vaihteeksi lähdetty liikkeelle äänistä. Oppilaille oli annettu läjä paperia ja niistä oli pitänyt tuottaa ja äänittää neljä erilaista ääntä. Näiden äänien perustalle oli sitten alettu kehittää kuvaa ja tarinaa. Kurssilla esitellyt esimerkit oli koottu Book Creatorilla, mutta vaihtoehtoja on toki muitakin.

Teimme myös stopmotion-animaatiot pienissä ryhmissä, ja yllättävän kivoja toteutuksia syntyi, kun jokainen ryhmän jäsen kaivoi laukustaan yhden esineen, ja niistä sitten kehiteltiin pieni animaatio. Jälleen osallistujien omilla laitteilla. Lisäksi tutustuimme lyhyesti muutamiin sovelluksiin/palveluihin eli Edmodoon, Aurasmaan ja Preziin. Nämä kaikki olivat minulle jollain lailla jo ennestään tuttuja, ja Edmodolle ei meillä Vihdissä juuri ole toivottavasti jatkossa käyttöä, sillä otamme syksystä lähtien käyttöön Tieran Oppimisympäristön. Preziä tulee yllättävän vähän käytettyä, vaikka se on erinomainen työkalu. Kenties alan käyttää sitä jatkossa enemmän, nyt kun esityksiä voi tehdä myös iPadilla. Aurasma on näistä minulle uusin tuttavuus, ja sen käyttö on ollut vasta leikkimisen asteella. 

Omien kännykkäkuvien tutkimisen ohella kurssilla tuli esiin toinenkin tutkimusidea. Sintonen esitteli nimittäin kurssin aluksi pelivertailua, jonka hän oli tehnyt muutaman lapsen kanssa. Oli pelattu samaa peliä sekä lautapeli- että iPad-versiona ja sitten kirjattu ylös havaintoja molempien hyvistä ja huonoista puolista. Myös tämän voisi hyvin tehdä oppilaiden kanssa, sillä monista peleistä saa myös sähköisen version. Esim. shakki, kiinanshakki, tammi, Uno, ristinolla etc. löytyvät myös Appstoresta. Oppilaat voisivat pelata ja sitten joko kirjoittaa tutkimusraportin tai esitellä muuten havaintonsa.

Kurssin päätteeksi saimme vielä innostavan kotitehtävän. Tehtävänämme on yksinkertaisesti tehdä maksimissaan puolentoista minuutin video aiheesta "hyödyllinen taito ja tärkeä tieto". Mahtava aihe!  Näitä kurssin videoita varten perustetaan Youtube-kanava ja linkitän sen tänne, heti kun se on perustettu. Ja koska joku voi kaivata kaveria avuksi, päätimme järjestää meidän koululla hiihtoloman jälkeen avoimen vertaisvideopajan, jossa tehtävää voi työstää halutessaan yhteistuumin.

EDIT 13.12.2014

Oppilaiden omiin kännykkäkuviin liittyen: Mediataitokoulusta löytyy erinomainen opas Kuvia minusta ja sinusta, joka "antaa eväitä vastuulliseen kuvaamiseen sekä kuvien julkaisemiseen verkossa. Materiaalissa keskitytään erityisesti itsestä ja muista ihmisistä otettuihin kuviin. Materiaali on suunnattu sosiaalisen median käyttöä aloittelevien lasten ja nuorten kanssa työskenteleville aikuisille, erityisesti opettajille."

Vaihtoehto leffamaratonille

Kari Kinnunen kirjoittaa tänään postilaatikkoon kilahtaneessa Opettaja-lehdessä (17.1.2014), että uuden opsin sunnittelun eräänä johtotehtävänä on ollut "yhtenäisyyden ja yhteistoiminnallisuuden vahvistaminen ja siirtyminen entistä enemmän oppiainerajat ylittävien kokonaisuuksien hallintaan. Tämä muuttaisi myös opetusta ja sen suunnittelua yhteistyön ja vuorovaikutuksen suuntaan."

Meidän koulussa tämäntapaista toimintaa on harjoiteltu jo usean vuoden ajan erilaisten teemaviikkojen aikana. Kokemukset ovat olleet mielestäni siinä määrin rohkaisevia, että olisin aivan valmis siirtymään tämän tyyppiseen työskentelyyn aivan vakituisesti. Ja itse asiassa vasta sillä tavalla oikein päästäisiinkin itse asiaan, kun oppilaatkin alkaisivat pitää tämäntyyppistä työskentelyä "oikeana opiskeluna", ja he pääsisivät toden teolla kehittämään työskentelytaitojaan.

Viimeisin projekti tehtiin syyslukukauden viimeisellä viikolla. Silloinhan tunneista tulee helpsoti usein pelkkää elokuvien katsomista. Tälle piti nyt senkin takia keksiä vaihtoehto, että koulun leffalisenssi meni sopivasti umpeen joulukuun puolivälin kieppeillä. Seiska- ja kasiluokkalaisille oli tarjolla erilaisia lyhyempiä pajoja, mutta ysiluokkalaiset joutuivat tositoimiin. He saivat tehtäväkseen Ihmisen  jälki -projektin.

Suunnittelimme projektin yhdessä historian/yhteiskuntaopin ja mantsa/bilsa open ja opon kanssa. Halusimme pitää kokeeksi tehtävänannon hyvin väljänä ja monitulkintaisena, jotta oppilaiden luovuudelle ja ajattelulle jäisi mahdollisimman paljon tilaa. Käynnistimme projektin siten,  että aloimme hyvissä ajoin etukäteen enempiä selittelemättä jakaa ysien fb-ryhmään erilaisia kuvia, jotka merkitsimme aina tagilla "ihmisen jälki". Aika pian ensimmäiset alkoivat kummastella, että mitä nämä nyt oikein ovat. Vastasimme aina vaan, että miettikää itse. Vähän ennen projektin alkua joku oppilaskin sitten jakoi ryhmään jonkun muistaakseni formuloihin liittyvän linkin samalla tagilla :)

Varsinainen tehtävänanto oli yksinkertainen. Tässä ohjediat:



Kuten ohjeista näkyy aikaa työskentelyyn oli kaksi kokonaista koulupäivää ja kolmas päivä käytettiin tuotosten esittelyyn. Tuotos sai olla tekstilajiltaan aivan mikä tahansa. Monet tekivät erityyppisiä suullisia esityksiä. Ohjaaminen tapahtui siten, että oppilaat varasivat aikoja ohjausvastaanotoille, vähän samaan tapaan kuin yliopistolla. Työskentely sujui rennosti ja mukavasti.

 Seuraavalla kerralla olisi mukava panostaa tavalla tai toisella vielä enemmän ympäristön viihtyisyyteen ja eväisiin :) Aivan erityisen hedelmällistä oli, kun kävimme töitä yhdessä läpi. Oli antoisaa, että paikalla oli koko luokkataso (neljä luokkaa) ja vertaisten lisäksi kolme opettajaa antamassa töistä palautetta eri näkökulmista. Tällaista lisää!

Tässä vielä lopuksi yhden ryhmän liikennettä käsittelevä työ:

Ysien kielenhuoltokertaus

Yhdeksännen luokan kielenhuollon perusasioiden kertaus sujui tänä vuonna siten, että oppilaiden tehtävänä oli aluksi kerrata asioita omatoimisesti ja tehdä luokasta löytyvien oppikirjojen sisältämiä tahtäviä. Sen jälkeen piti tehdä pienissä tyhmissä tai parin kanssa lyhyt opetusvideo itsevalitusta kielenhuoltoaiheesta.

Videoiden teon yhteydessä keskustelimme siitä, millainen on hyvä opetusvideo. Tulimme siihen tulokseen, että se on esimerkiksi sopivan pituinen - ehdottomasti se ei saa olla liian pitkä, sellainen, jota kukaan ei jaksa katsoa. Asiaa ei saa olla yhdessä videossa liikaa. On parempi tehdä mieluummin useampi lyhyt video kuin yksi pitkä. Lisäksi hyvässä videossa käytetään niin ääntä, kuvaa kuin tekstiäkin asian havainnollistamiseen. Huumori on lisäbonusta, ja myös tekijänoikeuksista pitää muistaa huolehtia. Hyvän videon tekeminen ei ole lainkaan niin yksinkertaista, kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Jos et usko, kokeile itse :)

Tässä esimerkki yhdestä videosta

Kun videoita katsottiin, niistä opitusta tehtiin muistiinpanoja, ja näin syntyi lunttilappu kokeeseen. Tarvittaessa tietoja täydennettiin vielä muiden lähteiden avulla. Kokeen jälkeen tehtiin vielä itsearviointia, jonka merkitys arvosanalle onkin itse koetta suurempi. Ylipäätänsä asiaa kerrattiin nyt siksi, että parhaillaan on menossa runojakso, jonka päätteeksi jokainen kirjoittaa ns. "Oman runotyön", jonka arvioinnissa kiinnitetään myös oikeakielisyyteen aiempaa enemmän huomiota.

Kokeiden palautustunnilla kerrattiin vielä muutama kiperäksi osoittautunut kohta Kahoot!-sovelluksella tehdyn pelin avulla. Kuten useammatkin Kahootia kokeilleet kollegat ovat Twitterissä kertoneet, oppilaat innostuvat pelaamisesta varmasti. Harvoin he muutoin kielenhuoltotunnilla hihkuvat, että: "Lisää tätä!!"

Sanaluokkia ja sijamuotoja seiskoille

Kaivan kärkeen verta nenästäni ja totean, että mielestäni sanaluokkien ja sijamuotojen tankkaamisessa ei ole paljoakaan järkeä. Ainakaan siinä mittakaavassa, missä niitä peruskoulussa yleisesti tankataan. Hieman karrikoiden sanottuna moni seiskaluokkalainen on yläkouluun tullessaan siinä uskossa, että äikkä ON sanaluokkia, sijamuotoja ja tarinoiden kirjoittamista. Ja that's it.

Verbi on kieltämättä hyödyllinen käsite, ja koska se on myös lauseen ydin, siihen kannattaakin vähän perehtyä. Ylipäätänsä lausetajun kehittäminen on tärkeää, koska se on yhteydessä kirjoittamisen ja ajattelun selkeyteen. Niinpä kasilla paneudummekin hartaudella lauseoppiin, mutta sivuutamme seiskalla sanaluokkien ja sijamuotojen kertauksen mahdollisimman nopeasti. Samalla valjastamme kertauksen muiden taitojen kuten opiskelutekniikan ja ryhmätyötaitojen harjoitteluun.

Minulla on sellainen kuva, että oppilaille ei alakoulun aikana useinkaan ole hahmottunut, miten sanaluokat ja sijamuodot liittyvät toisiinsa. Niinpä tein heille pienen johdantovideon, jossa yritän selittää juuri tämän.

Tämän jälkeen alkaa asian harjoittelu ja valmistautuminen kokeeseen. Olen koonnut harjoitusmonisteen, jota käytämme vuodesta toiseen, eli kerään monisteet pois, kun niitä ei enää tarvita. Oppilaat saavat tehdä kokeeseen lunttilapun, ja koe tehdään ryhmissä. Jaan oppilaat arpomalla 3-4 hengen ryhmiin. Kaikki ryhmän jäsenent saavat ja täyttävät oman koepaperin, mutta tarkistan joka ryhmästä vain yhden, sattumanvaraisesti käteen osuvan paperin, ja kaikki saavat saman arvosanan. Koe kestää kaksoistunnin ja aina noilla tunneilla toivon, että voisin pitää jokaisella tunnilla kokeet. Harvoin näkee nimittäin niin aktiivista ja kaikin puolin mainiota ryhmässä työskentelyä. Ryhmissä käydään aivan mahtavia keskusteluja sanojen luokittelusta.

Jakso loppuu itsearviointiin ja se onkin oikeastaan koko jakson tärkein osuus. Alla muutama apukysymys esimerkin vuoksi. Hyvin tehdyllä itsearvioinnilla voi vielä nostaa omaa kokeensa arvosanaa - enemmän tai vähemmän :)

Oppilaiden osallisuudesta

Jatkan edelleen sen saman pedagogisen johtamisen koulutuksen annin ammentamista, joista edellisessäkin postauksessani kirjoitin.

 Olen ollut koulutukseen monin tavoin tyytyväinen, enkä vähiten siksi, että koulutuksessa on jatkuvasti puhuttu myös oppilaista. Niinpä viime kerrallakin käsiteltiin paljon oppilaiden osallisuutta.  Ulla Rasimuksen mukaan on ensinnäkin tärkeää muistaa, että osallisuus on eri asia kuin osallistuminen. Osallistuminen voi kyllä olla osallisuutta, mutta osallisuus on pelkkää osallistumista laajempi käsite ja sitä voidaan ajatella esimerkiksi seuraavanlaisen jaottelun avulla:

1. sosiaalinen osallisuus
2. tiedollinen osallisuus
3. päätöksentekoon osallistuminen
4. jaettu vastuu
5. osallisuus yhteiseen tarinaan

Toisekseen oppilaiden osallisuutta voidaan hahmottaa myös osallisuuden portaiden avulla. Alimmilla tasoilla on kyse erilaisista näennäisdemokraattisista toimista. Oppilailta kysellään kyllä kantaa milloin mihinkin ja heidän kanssaan ideoidaan erilaisia tavoitteita ja toimia, mutta aikuiset kuitenkin aina päättävät, eikä aikuisten asettamia reunaehtoja kyseenalaisteta. Täytyy todeta, että omassa koulussamme ollaan valitettavasti enempi tai vähempi juuri tällä tasolla. Toivon, että pääsisimme jossain vaiheessa seuraavalle tasolle, joka tarkoittaisi siirtymistä luovaan yhteistyöprosessiin. Se tarkoittaisi sitä, että asiat etenisivät oppilaiden ja aikuisten välisessä luovassa, uusia asioita kehkeyttävässä prosessissa, jossa asioita pohdittaisiin avoimesti ja ratkaisukeskeisesti. Pitäisi päästä siihen, että me todella arvostaisimme oppilaiden tuoreita näkemyksiä ja hakisimme aktiivisesti jatkuvasti keinoja niiden huomioimiseen ja toteuttamiseen.

Ulla Rasimus on mielestäni on koko koulutuksen ajan aivan oikein korostanut sitä, että oppilaiden osallisuuden kokemusten kannalta on kaikkein olennaisinta se, mitä oppitunneilla tapahtuu. Hän esitteli luokkakokouksien pitämistä yhtenä  mahdollisuutena osallisuuden lisäämiseen. Luokkakokoukset ovat selkeästi sukua käytännölle, jonka olen oppinut edellisessä työpaikassani Kilterin koulussa, jonka toimintakulttuuriin vaikuttavat toivoakseni edelleen kaipiolaisen yhteisökasvatuksen periaatteet.

Kilterissä opin taitavilta ja kokeneilta kollegoiltani, että kun luokassa tulee vastaan mikä tahansa ongelma, on ongelman ratkaiseminen aina koko luokan asia. Koko luokka saadaan helposti mukaan, kun kysytään kaikilta ja kuunnellaan oikeasti kaikkia. Helpoimmin tämä tapahtuu siten, että kaikki kirjoittavat ensin näkemyksensä kulloiseenkin asiaan paperille, jonka jälkeen opettaja kokoaa näkemykset näkyville, niin että yhteiseen ongelmanratkaisuun voidaan käydä nimenomaan oppilaiden, ei opettajan - ajatuksista lähtien. Tärkeää on, että opettaja ei muokkaa eikä sensuroi mitään.

Kuva: SPangborn CC-BY-NC-ND

Käytin tätä menetelmää viimeksi viime viikolla, kun tietooni tuli, että on syytä keskustella valvontaluokkani kanssa kännyköiden käytöstä oppitunnilla. Kysyin oppilailta kolme kysymystä:

1. Milloin kännykän käyttö on ongelmallista ja häiritsee oppimista?
2. Milloin ja miten kännykästä voi olla iloa opiskelussa?
3. Kuinka paljon/usein meidän luokan tunneilla esiintyy häiritsevää kännykän käyttöä?

Kahteen ensimmäisen kysymykseen tulleet vastaukset kokosin Google-dokumenttiin, jota katsoimme yhdessä. Vastaukset viimeiseen kysymykseen luin suoraan papereista. Kävimme dokumentin äärellä vilkkaan keskustelun kännykän käytöstä ja synnytimme mielestäni yhteistä ymmärrystä tilanteesta. Tällainen keskustelu tuottaa parhaimmillaan käsittääkseni rakentavaa vuorovaikutusta luokkaan ja sitä kautta juuri niitä osallisuuden kokemuksia. 

Lopuksi haluan vielä sanoa, että minua ei oppilaiden kännyköiden käyttö häiritse oikeastaan koskaan. Enemmän minua häiritsee oma kyvyttömyyteni valjastaa niitä täysimääräisesti ja monipuolisesti opiskelukäyttöön. Lisäksi olen alkanut yhä useammin huomata, että monet oppilaat pystyvät itse asiassa keskittymään kännykkä kädessä parhaiten, myös esimerkiksi opettajan ohjeiden kuuntelemiseen. Ja ylipäätänsä hommat näyttävät sujuvan parhaiten silloin, kun oppilaat tekevät useampaa asiaa yhtä aikaa.  Yleinen ja tuhatvuotinen huoli nuorison rappiosta taitaa siis olla - jälleen kerran - turha.