Mä en osaa mitään

Koulua on nyt takana pari päivää, ja alkaa olla korkea aika pohtia, mitä ovat ne asiat, joita tänä vuonna haluan painottaa.

Opetan tänä vuonna kolmea uutta seiskaluokkaa, kolmea ysiluokkaa ja kasien luovan kirjoittamisen kurssilla. Lisäksi minulla on uusi valvontaluokka ja tukarit ohjattavanani. Edelleen olen myös koulumme KiVa-koordinaatori, kirjastotäti ja muutaman vuoden tauon jälkeen johtoryhmän jäsen.

Olen todella, todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että tänä vuonna kaikilla luokkatasoilla ryhmäkoot ovat luksusluokkaa. Esimerkiksi uudella valvontaluokallani on kuusitoista oppilasta. Jokainen luokanohjaaja tietää, että edellytykset ohjaamiselle ovat aivan eri tasolla kuin yli kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä. Tähän on päästy tinkimällä paljosta muusta, esimerkiksi osa-aikaisesta erityisopetuksesta. Tässä tilanteessa meidän opettajien tehtävänä onkin todella panostaa ryhmäytymiseen ja siihen, että se mahtava tuki, mikä oppilasryhmästä itsestään parhaimmillaan saadaan, saadaan todella maksimaalisesti käyttöön.

Yksi käytännöllinen ilo, joka pieneen ryhmään liittyy, on sekin, että tuolit on helpompi siirtää rinkiin. Aloitimmekin valvontaluokkani kanssa ringissä istumisen heti, ja olin jo etukäteen ajatellut, että siinä istuskellaankin vaikka koko ensimmäinen päivä. Ringissä kukaan ei ole ensimmäinen eikä viimeinen eikä ulkopuolella. Siinä ei tarvita mitään välineitä, laitteita eikä materiaaleja. On helppo kuunnella. Ja helppo kertoa. Ringissä alkoi myös toinen koulupäivämme, jonka vietimme kahden muun seiskaluokan kanssa Vihdin pirtillä, jossa jatkoimme ryhmäytymistä lepppoisissa olosuhteissa.

Tässä kuvassa kiteytyykin useampikin tavoiteltava asia koko vuodelle: yhteistyö yli aine- ja luokkarajojen, "rinki" ja ulos luokasta aina kun vaan mahdollista! Taskuun voi sitten ottaa kännykän, padin tai podin. Itse asiassa tänäänkin joka luokalla oli käytössään iPadi ja yhtenä tehtävänä oli ottaa omasta luokasta kuvia, kuten "Levikset repee", "Salatut elämät", "Silta", "Luokkaretki" jne. Kuvista editoidaan myöhemmin "Meidän luokkka" -videot.

Jaan tähän tekijänsä luvalla toisenkin olennaisen kuvan, joka on syntynyt viime keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla Minka Heinon vetämässä Kasvukipuja-projektissa. Kuvan tekijä oli aivan kurssin loppumetreille saakka sitkeästi sitä mieltä, että "mä en osaa mitään". Kuten katsoja kuitenkin voi helposti havaita, tämä ei ole aivan totta, siinä määrin hieno ja monikerroksinen ja -tulkintainen tämäkin piirros on.

Tähän kuvaan kiteytyykin tämän lukuvuoden tärkein tavoite. Haluan oppia kärsivällisemmin tarjoamaan tilaa ja kasvualustaa oppilaiden omalle osaamiselle. Erityisesti silloin, kun oppilas on sitä mieltä, että "mä on osaa mitään". Tämä btw liittyy suoraan edelliseen postaukseeni. Nyt ollaan nimittäin juuri coachaamisen ytimessä.

Coaching-kokeiluja koulussa

Sain viime kevään aikana mahdollisuuden osallistua KUUMA tvt-hankkeen coaching-kokeiluun. Kokeilu sisälsi sekä yksilötason vertaiscoachaamista että oppilaiden kanssa toteutettua ryhmäcoachingia.

Vertaistoiminta käynnistyi siten, että me mukaan lähteneet coach-harjoittelijat saimme yhden työpäivän nauttia erinomaisesta ja asiantuntevasta koulutuksesta. Oli virkistävää, että kouluttaja tuli koulumaailman ulkopuolelta Business Coaching Centeristä. Opin koulutuksessa, että coachingissa on kyse "prosessista, jossa coach auttaa ihmistä ottamaan käyttöön voimavarojaan niin, että hän voi saavuttaa tavoitteensa". Kyse ei siis ole opettamisesta vaan siitä, että coach auttaa toista oppimaan itse.

Koulutuksen jälkeen harjoittelimme ensin keskenämme ja sitten alkuvuodesta aloitimme varsinaiset coaching-sessiot. Kullakin meistä oli kaksi coachattavaa, jotka oli valittu jostain muualta kuin omasta koulusta. Toteutustavan saimme sopia itse ja ne keskustelut, joita itse vedin käytiin etupäässä Skypen välityksellä. Skype toimiikin mielestäni tässä tarkoituksessa erittäin hyvin ja helpottaa olennaisesti sopivan ajan löytymistä, kun aikaa ei tarvitse varata esim. matkustamiseen.

Vaikka näiden coaching-kokeilujen ei tarvinnut mitenkään välttämättä liittyä tvt:n opetuskäyttöön, mukaan oli kuitenkin syystä tai toisesta valikoitunut paljon nimenomaan tvt:n käytöstä innostuneita opettajia. Se yhtäaikaa sekä hedelmöitti että hankaloitti keskusteluja. Itse coachina koin hyvin hankalaksi pysytellä coachin roolissa, kun aihe oli itsellenikin läheinen. Toisaalta coachattavien kanssa tulimme yhdessä siihen tulokseen, että tärkeintä on coachattavan edistyminen valitsemassaan asiassa, eikä niinkään se, että keskustelut noudattavat orjallisesti jotain ennalta määrättyä kaavaa. Toisaalta taas kun sanon noin, tunnen piston sydämessäni ja lievää katumusta siitä, että annoin itseni sortua turhan usein pikemminkin konsulttimaiseen toimintaan. Tunnustan *nolona*, että jakelin välillä aivan liian auliisti erilaisia omia ideoitani ja hyväksi havaitsemiani käytäntöjä, vaikka tarkoitus oli tarjota coachattavalle tila pohtia ja kehitellä itse.

Kokeilu oli kaiken kaikkiaan mielestäni kiinnostava ja lisäsi jo ennestaan vankkaa uskoani siihen, että mahdollisimman lähellä omaa työtä tapahtuvat erilaiset vertaistoiminnan muodot ovat opettajille parasta ja tuottoisinta täydennyskoulutusta ja oman toiminnan kehittämistä.

Aivan erityisesti innostuin kuitenkin ryhmäcoachingista. En oikeastaan tiedä, miten Aalto-Yliopiston MIND-tutkimusryhmä on tullut KUUMA-hankkeen yhteistyökumppaniksi tässä coaching-asiassa. Itselleni MIND oli jollain tavalla jo ennestään tuttu esimerkiksi kokeilukulttuurin puolestapuhujana. Kokeilevasta työskentelystä puolestaan olin jo ennalta vähintään yhtä innostunut kuin vertaistoiminnastakin. MIND on aiemmin tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Vuorenmäen koulun kanssa ja tästä voi lukea Esa Kukkasniemen blogista. Kokeilukulttuurista ylipäätänsä pääsee erittäin hyvin jyvälle katsomalla Sitran videon:



Valitsimme omalta koulultamme ryhmäcoachingin kohteeksi yhden seiskaluokan ja aiheeksi "hyvän oppitunnin". Tätä aihetta lähestyimme aaltolaisten Jussi Ekqvistin, Sami Pajun ja Marianne Tenhulan johdolla erilaisin ideointimenetelmin. Sen jälkeen oppilaat valitsivat kaikkien syntyneiden ideoiden joukosta kolme, joita päätettiin pienesti ja nopeasti kokeilla. Valikoituneet ideat olivat jossain määrin tuttuja ja ennalta-arvattavia: "oppilaat määrää" -tunti, "leffa ja mässyä" sekä parkour-rata liikuntatunnille. Kokeiluun piti saada mukaan myös joitakin opettajia, mutta meillä on onneksi joustavat ja avoimin mielin uusiin ideoihin suhtautuvat opettajat :).

Kokeilut sujuivat vaihtelevalla menestyksellä, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Yksi olennainen prosessin mukanaan tuoma oivallus onkin se, että eihän se ole mikään syy vaipua epätoivoon tai luovuttaa, jos joku ei heti onnistu. Meitä muistutettiinkin aiheellisesti esimerkiksi siitä, että Angry Birdsin menestystä on edeltänyt valtava määrä epäonnistuneita kokeiluita.

Luokkakokeilujen jälkeen oppilaat saivat myös ohjausta henkilökohtaisiin kokeiluihin ja lopulta prosessi huipentui siihen, että pääsimme vierailuille Design Factoryyn. Vierailun aikana oppilailla oli tehtävänä tehdä luokkaan ja vierailuun liittyvä video. Jälleen liikkeellä oltiin reippaalla kokeiluasenteella. Vastaavaa tehtävää kun ei kuulemma oppilailla ole aiemmin teetetty. Ja niinhän siinä kävi, että aika loppui vierailun aikana vähän kesken. Hieman myöhemmin meille kuitenkin tuotiin koululle valmiiksi editoitu video ja siitä tuli kaikin tavoin mahtava, ja aivan loistavaa materiaalia tulevia projekteja silmällä pitäen! Saan tänä syksynä jälleen uuden valvontaluokan, ja arvaattekin varmaan, minkätyyppistä projektia olemme tulevien luokkatasokollegoiden kanssa uusien seiskojen päänmenoksi juuri suunnitelleet.

Ennen Design Factoryn vierailua vedimme jo hieman lankoja yhteen oppilaiden kanssa ja kyselimme muun muassa mitä he ovat tämän prosessin aikana oppineet tai oivaltaneet. Muun muassa näin he vastailivat:

- Koulussakin voi olla kivaa. - Millainen on hyvä oppitunti ja et pitää kokeilla erilaisii juttuja. - Ei mitään. Leffa oli parasta. - Ei opettajat aina oo syyllisiä kaikkee! - Koulu on kokeilua varten! - Oppilaat osaa itekin tehä juttuja ja aina ei tarvii onnistuu. - Kokeilemisesta voi olla hyötyä, eikä haittaa jos joku menee pieleen. Aina kannattaa yrittää.

Aika olennaisia asioita, jos minulta kysytään!

Nuoret vihapuhetta vastaan

Olemme kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kanssa käsitelleet kevään mittaan runsaasti sananvapauteen ja vihapuheeseen liittyviä asioita. Aihe on aina ajankohtainen, ja äskettäin Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt vihapuheen vastaisen ihmisoikeuskampanjan, joka pohjautuu Euroopan neuvoston aloitteeseen. Myös Mediakasvatus.fi on mukana kampanjassa.

Me olemme hyödyntäneet työskentelyssä muun muassa Sanomalehtien liiton tuottamaa Mitä voi sanoa -materiaalia Materiaali sisältää esimerkiksi tehtävän, jossa oppilaat kokoavat erityisen suomalaisina pitämiään asioita. Tämän jälkeen he etsivät tarkempaa tietoa kokoamistaan asioista ja niiden alkuperästä. Näin paljastuu tietysti, moni yleisesti erityisen suomalaisena pidetty asia on itse asiassa tuontitavaraa. Toisekseen - ja mikä vielä tärkeämpää - syntyy mahdollisuus keskustella alkuperän merkityksestä yleisemmälläkin tasolla. Mitä väliä alkuperällä oikeastaan on? Milloin sillä on väliä? Asioita kootessamme hyödynsimme esimerkiksi AnswerGarden -palvelua. Tässä yhden ryhmän aatoksia

Kevättalvella olimme kollegani Heli-Maijan kanssa myös pelillisyyskoulutuksessa. Siellä teimme harjoitustyönä pienen roolipelin/prosessidraamapätkän samaan teemaan liittyen. Sen kokosimme Thinglink-palvelua apuna käyttäen. Se on kätevä palvelu, jossa kuviin voi upottaa muuta sisältöä. Tehtävässä on tarina-aihio, jossa yhden yhdeksäsluokkalaisen,"Ibrahimin" kaappiin on tungettu siansorkkia ja oveen maalattu hakaristi. Tätä tapausta sitten selvitellään koulussa. Ensimmäinen "kohtaus" on huoltajapalaveri rehtorin kansliassa.



Tuo tehtävä toimi paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Erityisen kiinnostavia keskusteluja syntyi, kun prosessin jälkeen mietimme erityisesti "Ibrahimin" vanhempien hahmoja. Heissä oli eniten variaatioita. Joissakin toteutuksissa he olivat täydellistä suomea puhuvia ja ainoita tilanteessa asiallisesti ja rakentavasti käyttäytyviä. Toisessa ääripäässä olivat sitten hahmot, joissa ruumiillistuivat kaikki kuviteltavissa olevat ennakkoluulot ja stereotypiat.

Sananvapausjakso päättyi yhdeksäsluokkalaisten osalta siihen, että he kirjoittivat jokainen artikkelin, joka jotenkin liittyi tähän aiheeseen. Lisäksi neljän oppilaan tiimi kirjoitti Sanomalehtien Liiton tilauksesta yhdessä lehtijutun, jota liitto tarjoaa jäsenlehdilleen ilmaiseksi julkaistavaksi. Yhteiskirjoittamisen välineenä käytettiin Tieken muistiota. Kahdeksasluokkalaiset tekivät puolestaan vaikuttamaan pyrkivän julisteen. Inspiraation lähteenä käytimme erään oppilaan FB-ryhmässämme jakamaa upeata videota.



Väripaperitekniikka lainattiin Mediaälyä-kilpailusta. Tekniikka on loistava, koska jälki on automaattisesti julistemaista. Julisteisiin liittyi myös pieni suullinen esittelyharjoitus. Lopuksi kokosin vielä julisteista videon. Tässä siis lopuksi Otalampi No Hate! olkaapas hyvät :)

Yhteistyötä historian kanssa

Kuten tässä blogissa on useaan otteeseen käynyt ilmikin, teen mielelläni yhteistyötä muiden opettajien kanssa. Erityisen tiivistä on tällä hetkellä yhteistyö historian opettajan kanssa. Meillä on keskiviikkoisin yhtä aikaa hyppytynti ja torstaina ja perjantaina päällekäin kasien tunteja. Tämä antaa työskentelylle hyvän lähtökohdan.

Päätimme pureutua erityisesti esseevastausten kehittämiseen. Arvioinnin välineeksi olemme ottaneet portfolion, johon kootaan tehtäviä koko syksyn ajalta, ja sama kansio toimii kummankin oppiaineen arvioinnin perustana. Ensimmäiset esseevastauksensa oppilaat kirjoittivat Suomen sisällissotaan liittyvistä kysymyksistä. Vaikka asiaa oli harjoiteltu, oli vastauksissa paljon ongelmia: ei otsikkoa, ei kappalejakoa, isot ja pienet asiat sekaisin, sidosteisuus heikko ja niin edelleen.

Seuraavaksi harjoittelimme äikän tunneilla kuva-analyysiä, samaan aikaan historian tunnilla opiskeltiin 1920- ja 1930-luvun historiaa Portfoliotehtäväksi tuli sitten kuva-analyysi, jossa samalla piti hyödyntää historian tietoja. Alla on toinen kuvista ja yhden oppilaan siitä kirjoittama analyysi. Yleisesti ottaen tekstit olivat parantuneet selvästi sisällissotavastauksista. Melkein kaikki tekstit oli jaksotettu järkevästi, otsikot olivat huomattavasti aikaisempaa onnistuneempia ja tekstit kaikin puolin hallitumpia. Tämä on rohkaisevaa ja kertoo osaltaan siitä, että esim. esseetyyppisen tekstin kirjoittamista pitää harjoitella runsaasti! On myös aivan mahtavaa, kun luemme molemmat kollegan kanssa samat tekstit ja voimme käydä keskustelua arvioinnista.

Nyt on meneillään toinen maailmansota ja tehtävänä on parhaillaan tehdä tietoisku pareittain jostain taistelusta. Näistä on valmistunut vasta ensimmäinen. Olin tänään Sosiaalista mediaa äidinkielen opettajille -koulutuksessa. Kokeilin siellä ensimmäistä kertaa aikajana-työkalua Dipityä, jotta olisimme voineet kerätä oppilaiden töitä aikajanalle, mutta se ei toiminut kunnolla. Videoita ei saanut jostain syystä kunnolla janalle liitettyä. Pitää yrittää myöhemmin uudestaan. Ja ilmeisesti alkaa olla korkea aika perustaa myös wiki tätä äikkä/hissa-yhteistyötä varten.

Iloista ajanvietettä ja laittomia virvokkeita

Mustavalkoinen valokuva viestii ilon tunteita ja näyttää hyvin todenmukaiselta. Se voisi siis olla vaikkapa lehdestä uutiskuva kuvatekstillä "Nykyajan juhliminen ja hauskanpito ei kosketa vain yläluokkaa". Toisaalta se voisi olla kuva jostain 1920-luvun Hollywood-elokuvasta.

Kuvasta huomaa heti, että se on otettu vanhanaikaisella kameralla, koska se on mustavalkoinen, mikä tuo siihen omalla tavallaan Yhdysvaltain iloisen 1920-luvun tunnelmaa. Kuvan taustalla reunat ovat vaaleat ja keskusta on tumma. Se korostaa hyvin keskelle sommiteltua viiden hengen johonmaista muodostelmaa, sillä he korostuvat vaaleahkon värinsä ansiosta tummasta taustasta. Silmään kuitenkin osuu jonon keskimmäinen henkilö - jonon ainoa mies, joka on väreiltään kaikista tummin ja siksi korostuukin vaaleampien naisten välistä.

Jazz-musiikki oli 1920-luvulla suuressa suosiossa. Kuvan viiden ihmisen jonomainen ryhmittymä keskellä ja vähän kauemmaksi asettautunut muu väkijoukko, joka on kääntynyt katsomaan keskustan viisikkoa, tuo mieleen jonkinlaisen esiintymistilanteen. Vaikka en itse tiedäkään minkälainen tanssi Charleston on, voisin uskoa , että keskustan viisikko tanssii sitä, tai muuten vaan suositun jazz-musiikin tahtiin. Toisalta, he voisivat olla näyttelijöinä jossakin 1920-luvun musikaalissa ja esittäisivät juurikin jotain laulua.

Kun alkaa katsoa kuvaa tarkemmin, ei vaadi paljoa, että huomaa, että kuva on jonkinlaisesta ravintolasta. Sitä vaikutelmaa tuo taka-alalla huomattavat baaritiski ja tarjoilija ja hyllyllä lepäävät pullot, joita nyt epäilemättä luulisi sisällölltään alkoholiksi. Ne taas luovat kuvan siitä, että kuva olisi jostain tuon ajan salakapakasta, sillä 1920-luvun alusta 1930-luvun alkuun kestänyt kieltolaki kielsi alkoholin anniskelun, valmistuksen ja kuljettamisen. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan kokeneet lakia omakseen, ja siksi alkoholin salakuljetus ja -valmistus että anniskelu salapaikoissa kasvoi ja pian niitä hallitsivat rikollisliigat.

Kuva tuo esiin myös jollain tapaa 1920-luvulta alkunsa saaneen massakulttuurin, eli nyt kodin ulkopuolella oleva viihde (kuten elokuvat) eivät koskettaneet pelkkää yläluokkaa. Sen tunnelman kuvaan tuo tavallisen, ei niin hienostuneen näköiset ihmiset, joita on paljon. Eikä kuvan salakapakan oloinen paikkakaan ole mitenkään fiini.

1920-luvulla muuttunut naisten asema näkyy myös selkeästi. Etualan naiset näyttävät pitävän hauskaa kodin ulkopuolella ilman miehiään, ja heillä on yllään vapaampi vaatetus kuin ennen. Esimerkiksi hameet ovat huomattavasti lyhyempiä. Ja nämäkin vapaa-asemaiset naiset saatoivat kiroilla ja polttaa tupakkaa julkisilla paikoilla. Taka-alalla oleva nainen puolestaan kuvaa mielestäni sitä, kuinka myös naisten työssäkäynti yleistyi 1920-luvulla, sillä koska hän nojaa baaritiskiin, hänestä saa tarjoilijamaisen kuvan.

Arkista ruohonjuuritason TVT:tä

Kunnassamme oli veso lauantaina 27.10. Veso alkoi varsin mielenkiintoisesti Ilpo Halosen johdolla, kun hän organisoi meille videokonferenssiyhteyden suoraan Mumbaihin! Konferenssissa esiteltiin Eumind-yhteistyötä, jossa osapuolina on kouluja niin Intiasta, Belgiasta, Hollannista, Tanskasta kuin Suomestakin. Enpä ole aiemmin tullut ajatelleeksikaan, että lento Intiaan kestää vain reilut kuusi tuntia ja mikä tärkeintä, aikaero on vain kaksi ja puoli tuntia, mikä mahdollistaa esim. videokonferenssien järjestämisen koulupäivien aikana. Vesossa esiteltiin myös eTwinningiä ja toivon, että viimeistään ensi lukuvuonna meidänkin koulussa alkaisimme jonkinlaisen kansainvälisen yhteistyön.

Yhteisen aloituksen jälkeen opettajat oli jaettu n. 60 opettajan ryhmiksi, jotka kiersivät eri pisteillä ryhmän aikataulun mukaan. Pisteillä esiteltiin esimeriksi älytaulun käyttöä ja kerrottiin sosiaalisen median mahdollisuuksista ja haasteista. Yksi piste oli tietokoneluokka, jossa täytettiin Opeka-kysely

Meidän koululla oli yksi piste, jossa esittelimme sitä, miten TVT:tä meidän koululla käytetään. Koska olemme kunnassamme ainoa koulu, jossa on mobiililaitteita käytössä, niin esittelimme nimenomaan niitä. Kun alkusyksystä saimme toimeksiannon, suunnittelimme ensin mallia, jossa yleisö olisi ryhmissä tehnyt jotain, josta sitten olisi lopuksi koostettu yhteinen esitys. Tehtävänä olisi voinut olla esimerkiksi iPod Toucheilla ja iPadeilla tehty yhteinen tarina, josta jokainen ryhmä olisi tavalla tai toisella tehnyt yhden luvun. Ryhmän tuotos olisi voinut olla esimerkiksi kuva ja siihen äänitetty selostus. Näistä olisi sitten voitu lopuksi vaikka iMoviella koostaa "elokuva". Kun aikaa oli käytettävissä vain puoli tuntia per ryhmä ja ryhmät olivat noin isoja, eikä verkon toimivuudesta ollut kovin varmoja takeita, emme lopulta uskaltaneet lähteä näin osallistavaan kokeiluun. Yleisön osallistumismahdollisuudet rajoittuivat lopulta siihen, että luokassa kiersi kuusi podia ja pari padia, joilla saattoi lähettää kommentteja Todaysmeetillä luomallemme taustakanavalle.

Vakaa tarkoitus oli välttää erityisesti perinteisiä kalvosulkeisia ja pitkiä pölinöitä, ja siksi varsinainen esitys koostui aluksi näytetystä teaserivideosta, jossa on yleisesti koottu esimerkkejä meidän tekemisistä. Parhaillaan on meneillään vasta koulumme viides toimintavuosi, eikä meillä todellakaan ole esimerkiksi TVT-strategiaa tms. sellaista olemassakaan. TVT-toimintamme on kaikin tavoin spontaania, harrastelijatyylistä ruohonjuuritason sissitoimintaa. Tämän lisäksi on tietysti myös perinteisempää ATK-valinnaiskurssiopetusta ja Moodle-kursseja. Näyttää kuitenkin siltä, että painopiste on kulkemassa erityisesti a)avoimeen ja b)mobiiliin suuntaan. Niinpä kerroin aluksi lyhyesti miksi pidämme - tai ainakin minä pidän - avoimuuden kehittämistä tärkeänä, ja mitä avoimuus meiltä edellyttää. Sitten Markus-kollega kertoi hankkimistamme laitteista ja erityisesti siitä, että kaikki on hankittu koulun omasta pienestä budjetista. Mitään hankerahoja tai korvamerkittyjä erityisiä rahoja meillä ei todellakaan ole. Tällä hetkellä noin puolella opettajistamme on henkilökohtainen iPadi - ja kaikki ovat ostaneet sen omilla rahoillaan. Se sinänsä on tietysti on väärin.

Lopuksi esittelimme Saara-kollegan vitosluokkalaisten vesoa varten tekemiä töitä aiheesta Mistä ruska johtuu. Markus oli koostanut työskentelyprosessista videon, ja Saara kertoi lopuksi luokan työskentelystä ja näytti lopputuotoksia.

Molemmat videot ja videolla vilahtavien blogien, wikien yms. linkit olimme vielä koonneet erikseen Google Sitesilla perustetulle sivulle, jotta saatoimme antaa osalllistujille vain yhden osoiteen - eikä yhtään monistetta! Hyvä me :)

Hätäratkaisu

Suunnittelemme parhaillamme kollegoiden kanssa esitystä koulumme tvt:n käytöstä kuntavesoon. Tekeillä on esimerkiksi teaserivideo. Sitä varten tein visualisoinnin oppilaiden+opettajien ja mobiililaitteiden välisestä suhteesta. Sainpa aiheen kokeilla samalla yhden infografiikkapalvelun eli Infogramin käyttöä. Selkeä palvelu, mutta oletus on jakaminen Facebookiin, Twitteriin tai Pinterestiin. Sen lisäksi saa upotuskoodin. Kun en nyt keksinyt muutakaan järkevää paikkaa, mihin tämän upottaa, ja mistä sitten napata ruutukaappaus videota varten, niin upotin tänne.



Aina puhutaan siitä, että tekniikka ei yksin riitä ja että touhu on kouluissa liian teknologiavetoista. Se on totta, mutta yhtä lailla on kyllä totta sekin, että hankala tvt:n käyttöä on kouluissa edistää ilman niitä työkaluja.

Tästä tuli nyt tämmöinen tynkäpostaus, mutta sauna odottaa. Palaan asiaan viimeistään, kun vesomateriaalit ovat valmiit. Siihen asti hyvää lomaa kaikille, joilla loma on jo alkanut! Meillä onnettomilla se alkaa vasta torstaina.

Luovaa kirjoittamista kaseille

Kahtena viime lukuvuotena minulla on ollut sosiaalisen median hyötykäytön valinnaiskurssi. Viime keväänä tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten halua enää jatkaa sen tarjoamista, ainakaan toistaiseksi. Minua vaivasi kokoajan enemmän ja enemmän se, ettei kurssi lainkaan näyttänyt palvelevan tarkoitustaan eli ajatusta, että kurssilla harjoitellaan työtapoja, joita sitten voi hyödyntää muiden, "oikeiden" aineiden opiskelussa. Sanalla sanoen kurssin toiminta jäi ihan mukavaksi mutta auttamattoman irralliseksi puuhasteluksi. Ehkä palaan asiaan uudella innolla joskus myöhemmin.

Kuva: Monica Blatton CC-BY-NC-ND

Olen tässä blogissa aiemmin jo kertonutkin, että osallistuin viime vuonna yhdessä hissanopekollegan kanssa erittäin antoisalle luovan kirjoittamisen kurssille. Sen seurauksena minulla on nyt somekurssin tilalla luovan kirjoittamisen valinnaiskurssi. Tietokoneluokka on kyllä teoriassa vapaana tuntien aikana, mutta siellä olemme olleet toistaiseksi vain kerran.

Kirjoittamisen kurssin tunnit ovat keskiviikkona iltapäivällä, ja joka kerta ilahdun uudestaan ja uudestaan, kun kurssilaiset pöllähtävät paikalle ja järjestävät pulpetit rinkiin. Tässä ringissä viihdyn erittäin hyvin. Paremmin kuin atk-luokassa. Kurssi on ääriään myöden täynnä, yhtään pulpettia ei rinkiin enää mahtuisi. Muuten kyllä, mutta luokan seinät tulevat vastaan. Ryhmä on varsin heterogeeninen, kuten peruskoulussa aina, eivätkä kaikki suinkaan ole mitään innokkaita pöytälaatikkokirjoittajia.

Kuten opetuksessa ylipäätänsäkin kaiken perusta on ilmapiiri. Avoimen, turvallisen ja rennon ilmapiirin synnyttämisessä rinki on loistava, mutta ei yksin vielä riitä. Siksi leikimme usein tunnin alussa, eli teemme jotain ryhmäytymis- tai muita luovan toiminnan harjoituksia.

Kirjoitusharjoitukset, joita teemme, ovat usein lyhyitä. Aikaa kirjoittamiseen on yleensä noin kymmenen minuuttia. Siinähän ei paljoa ehdi, olennaista onkin uskaltautua irroittelemaan. Toisaalta pitkän proosan ystävät saavat halutessaan etsiä oman paikan, jossa voivat kirjoittaa omaa pitkää tekstiään. Ja jos käy sellainen onnellinen vahinko, että joku pikkuharjoitus lähteekin vetämään, niin tekstiä voi jatkaa, kun muut siirtyvät seuraavaan pikkutehtävään.

Kurssin varsinainen suola on kuitenkin jakaminen. Tunnin lopuksi, tai välillä keskelläkin, luemme tarinoita. Tekstejä ei varsinaisesti arvioida eikä muutenkaan liiemmin pureskella. Toki usein on pakottava tarve sanoa joku positiivinen tai muuten kannustava kommentti, mutta lähinnä teksteistä ja niiden jakamisesta nautitaan ihan sellaisenaan.

Jakamiseen on käytössä myös Otiswriters-blogi, ja minä opettajana teen ihan mitä vaan edistääkseni jakamista. Lahjon esim. Wilma-hymynaamoilla tai tarjoan oman nopsan kymmensormijärjestelmäni ilmaiseksi ryhmän palvelukseen. (Samalla tietysti suosittelen, että mahdollisimman moni oman etunsa tähden opettelisi kymmensormijärjestelmän itsekin.)

Jos ja kun joskus saamme kouluun hankittuja iPadeja ja iPodToucheja käyttöömme, otamme ne vastaan ilomielin ja keksimme niille taatusti käyttöä, mutta riemastuttavaa vapautta on, että ilmankin pärjäämme mainiosti.