Yritys loikaksi laatikon ulkopuolelle

Kuva Lauri Laine

Kävin syyskuussa pitämässä pienen esityksen NET Forum Finlandissa. Itselleni jäi esityksestä jälkikäteen vähän sekava kuva. Ehkä siksi en erityisemmin levittänyt silloin tuoreeltaan esitysdiojakaan. En ollut silloin ihan varma, mikä oikeastaan on pointtini, enkä ole oikein vieläkään. Minut oli pyydetty paikalle olletikin Vuoden TVT-ope -tunnustuksen vuoksi, ja ainoa, mikä tällä hetkellä tuntuu selvältä onkin se, että TVT on tällä hetkellä mielestäni aivan sivuseikka, ja siksi sitä ei tarvitse mitenkään erikseen pohtia. On aivan selvää, että erilaisia laitteita ja sovelluksia käytellään, mutta ei niistä sen kummempaa numeroa tarvitse tai kannata tehdä.  Muuten en oikein enää muista, mitä syyskuussa Wanhassa satamassa juttelin, mutta alussa taisin kertoa, että olen ollut koko opettajan urani ajan jokseenkin tyytymätön. Minua on piinannut jatkuvasti epäilys, ettei siinä, mitä luokassa puuhailemme, ole lopulta paljoakaan järkeä.

Vuosi sitten julistin tässä blogissa, että nyt on ratkaisu ahdistukseen löytynyt, ja se on yksilöllinen oppiminen. Nyt näyttää siltä, että matka jatkuu. On käynyt monin tavoin selväksi, ettei se pelkästään riitä, että annan oppilaiden oppia yksilöllisessä tahdissa. Kuten Pekka Peura itsekin on useassa yhteydessä kertonut, koko nimitys "yksilöllinen oppiminen" on oikeastaan harhaanjohtava ja otettu käyttöön vain siksi, että "yhteisöllinen oppiminen" oli jo varattu. Nyt Peura haluaisikin muuttaa nimen ihmislähtöiseksi oppimiseksi. Siinä keskeistä on ihmisen kehittäminen onnellisemmaksi ja osaavammaksi. Tämä tapahtuu oppivassa yhteisössä.

Niinpä oppivan yhteisön rakentaminen on haaste, johon haluan nyt tarttua. Toiseksi minua on alkanut enemmän ja enemmän vaivata kaiken koulutouhun opettajakeskeisyys. Opettaja puuhaa edelleen koko ajan valtavasti, ja usein oppimisen pahin este on liian aktiivinen opettaja. Kun opettaja rakentaa vaikka "oppimispolkuja", oppilaan tehtäväksi usein käytännössä lopulta jää polun "suorittaminen". Olen alkanut haaveilla vielä oppilaskeskeisemmästä ja radikaalimmin yksilöllisestä systeemistä, jossa tosiaan ainoana johtotähtenä olisi tuo edellä mainittu oppilaiden auttaminen onellisemmiksi ja osaavammiksi.

Oppiva yhteisö ja radikaali oppilaskeskeisyys mielessäni olen nyt aloittamassa uusia opintoja. Minua potkaisi nimittäin sellainen onni, että pääsin oppisopimuskoulutuksena toteutettavaan koulutukseen, jossa suoritan tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että seuraavan puolentoista vuoden aikana saan opiskella Tiimiakatemiassa tiimivalmentajaksi! Arvatkaa, meinaanko pysyä nahoissani? Olen erityisen innoissani nyt siksi, että pääsen loikkaamaan perinteisen peruskoulu- ja opettajien täydennyskoulutuskuvioiden ulkopuolelle. Toivon, että lähtökohtaisesti vähän erilainen tekemisen meininki toisi nyt tullessaan uutta virtaa, koska sitä totisesti kaivattaisiin.

Perustin opintoja varten itselleni avoimen oppimispäiväkirjan, jonne juuri tämän kirjoitettuani ryhdyn tekemään ensimmäisiä tehtäviä. Tervetuloa mukaan!

Oppimista koulun ulkopuolella

Nykyisin puhutaan paljon siitä, että oppilaat oppivat yhä enemmän kaikesta osaamastaan koulun ulkopuolella ja että koulu uhkaa tästä syystä syrjäytyä lasten ja nuorten elämästä. Olen jo pitkään yrittänyt tajuta, millaista on oppiminen koulun ulkopuolella, mutta koska olen koulussa töissä, katselen ilmeisesti kaikkea liiaksi koululasien läpi. Minulla on tunne, että monia loistavia mahdollisuuksia on käsien ulottuvilla, mutta en näe enkä saa otetta niistä.

 Omaan elämääni on myös nyt ilmaantunut valtava oppimishaaste, joka edustaa selvästi koulumaailman ulkopuolista oppimista. Perimme nimittäin sisareni kanssa isältämme vanhan höyrylaivan. Mikäli mielimme säilyttää sen itsellämme, on edessä toden totta monenlaista opettelemista. Ei ole olemassa tutkintoa tai kurssia, josta voisi valmistua höyrylaivanvarustajaksi. Valitettavasti :) Yritänkin nyt jatkuvasti tarkkailla itseäni ja asian edistymistä muun muassa oppimisen näkökulmasta. Perustin osittain tästäkin syystä laivallemme oman blogin. Sen tarkoitus on olla muun muassa eräänlainen oppimispäiväkirja. Lisäksi jakelen kuvia mm. Instagramiin, ja mietin samalla, miten sitäkin voisi hyödyntää.

Omien toimieni lisäksi tarkkailen herkeämättä 10-vuotiaan poikani tekemisiä. Olen kiinnostuneena pannut merkille esimerkiksi sen innostuksen, jota Minecraft on herättänyt. En oikein muista, kuinka kauan sitä miellä on nyt pelattu, ja minua harmittaa, etten suunnitelmistani huolimatta ole saanut aikaiseksi, että olisin alusta alkaen jotenkin dokumentoinut sitä, miten sen oppiminen on edennyt. 

Varsinaisen pelaamisen lisäksi asiaan näyttää kuuluvan videoiden katselu Youtubesta. Tässä yksi esimerkki:

Videolla pelaavat pojat ovat ilmeisesti Skypen välityksellä yhteydessä toisiinsa. En itse ymmärrä varsinaisesti paljoakaan, mitä tässä tapahtuu, mutta huomio kiinnittyy väistämättä siihen, että poikain yhteistyö näyttää kyllä varsin saumattomalta, sujuvalta ja tehokkaalta. En ole tätä(kään) videota itse kokonaan katsonut, mutta välillä näissä videoissa opetetaan muille, miten eri asioita tehdään. Olen myös kiinnittänyt poikani touhuja vakoillessani huomiota siihen mutkattomuuteen, jolla itselle uusien ja täysin "randomien" tyyppien - kuten sanonta kuuluu - kanssa aloitetaan yhteistyö. Sille näyttää olevan ominaista se, että yhdessä tekeminen aloitetaan saman tien, ja siinä tekemisen ja seuraavista liikkeistä neuvottelemisen ohessa samalla sitten vähän tutustutaan tarkemmin ja kysellään nimeä ja ehkä asuinpaikkaa jne.  Ja jos samojen tyyppien kanssa pelataan useammin, rakentuu jonkinlaista pelikaveruutta, mutta tärkeintä on koko ajan itse tekeminen.

Tässä koko touhussa ja Minecraft-kulttuurissa ylipäätänsä on jotain todella kiehtovaa. Aloittelijan oppaassa on lopussa pelin luojien haastattelu, jossa he puhuvat esimerkiksi siitä, miten Minecraft on paitsi peli myös sen ympärille rakentunut yhteisö. Youtube, Twich.tv, blogit ja foorumit  ovat täynnä yhteisön tuottamaa sisältöä, ja ihmiset katsovat ja puhuvat siitä, mitä toiset pelaajat tekevät. Juuri tämänkaltaista tekemisen meininkiä ja oppimiskulttuuria haluaisin saada kouluun, mutta miten? Siinäpä pulma.

Lähde: Stephanie Milton: Minecraft. Aloittelijan opas. 2014, Egmont.

Terveisiä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumista

Olin pitkästä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, koska minut kutsuttiin sinne puhumaan tieto- ja viestintätekniikasta ja yksilöllisestä oppimisesta. Esitysdiani ovat alla ja olen kertoillut omista kokeiluistani jo aiemminkin täällä ja täällä.




 Aloin pari päivää sitten lukea Frank Martelan keväällä ilmestynyttä kirjaa Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja (2015). Olen lukenut vasta osan, mutta se auttaa erittäin hyvin jäsentämään ajatuksiani ja yksilöllisen oppimisen perusteita ja motivaatiota sen kehittelyyn. Kokoan tähän nyt muutamia seikkoja, jotka ovat mielestäni merkityksellisiä ja jotka olen tähän mennessä oppinut

Ensinnäkin Martela tarjoaa hyvät käännökset ja avaa muutenkin hedelmällisesti käsitteitä autonomy ja mastery. Autonomian Martela suomentaa vapaaehtoisuudeksi ja masteryn kyvykkyydeksi. Meidän kannattaa pyrkiä sisäisen motivaation rakentamiseen ja vaalimiseen, sillä se johtaa siihen, että voimme paremmin eli olemme onnellisempia ja saamme enemmän aikaan. Martelan mukaan sisäinen motivaatio rakentuu neljästä psykologisesta perustarpeesta, jotka ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyväntekeminen. Kolme ensin mainittua tarvetta ovat tiedemaailman yleisesti hyväksymiä perustarpeita. Sen selvittäminen, kuuluuko tähän joukkoon myös hyväntekeminen, on parhaillaan tutkimuksen kohteena.

Martelan mukaan psykologiset perustarpeet "eivät ole mitään satunnaisia hyvinvoinnin lähteitä, niiden tarve on sisäänrakennettu meihin ihmisiin. Evoluution myötä meistä on kehittynyt olentoja, joide toimintaa nämä perustarpeet ohjaavat. Kun tunnemme puutosta näissä tarpeissa, etsimme tapoja tyydyttää  ne paremmin. Ja kun tunnemme näiden tarpeiden täyttyvän voimme paremmin sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Ne eivät siis ole mitään satunnaisia juttuja, vaan synnynnäisiä, keskeisiä ja universaaleja" psykologisia tarpeita." Kun näin on, tuntuu melko selvältä, että meidän on syytä suhtautua juuri näihin tarpeisiin erittäin vakavasti myös koulussa ja kehittää oppimista juuri siihen suuntaan, jossa nämä tarpeet mahdollisimman hyvin tyydyttyvät. Näin paranee hyvinvointi ja sen myötä myös oppiminen. Ja juuri tästä syystä yksilöllinen oppiminen on niin huima juttu!

Vapaaehtoisuus

Vapaaehtoisuus on tietysti koulussa vaikea asia. Opetussuunnitelma luo hyvin yksiselitteiset raamit oppimiselle ja siinä mielessä tekeminen koulussa ei voi olla kokonaan vapaaehtoista. Se, että oppilas saa edetä tehtävissään omassa tahdissaan on kuitenkin olennainen askel vapaaehtoisuuden ja sitä myöden sisäisen motivaation suuntaan. Ja kun tahdin saa säätää itse, tekeminen ei tunnu samalla tavalla ulkoa ohjatulta ja näin oppilas voi kokea tekemisen enemmän omakseen. Meidän on koulussa myös hyvä muistaa, että kun vapaaehtoisuuden perustarve on tarpeeksi vahvasti tukahdutettu - eli kun toiminta on hyvin tarkasti ulkoa päin (esim. opettajan taholta) säädeltyä ja kontrolloitua, oppilaat keksivät mitä ihmeellisimpiä keinoja, jotka takaavat heille tunteen jonkinlaisesta omaehtoisuudesta.

Kyvykkyys

Pelkkä vapaaehtoisuus ei kuitenkaan yksin riitä. Ei nimittäin auta vaikka olisi kuinka vapaa, jos ei vaan osaa. Tarvitaan siis myös kyvykkyyttä. Kyvykkyys "tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyvykkääksi itsensä kokeva henkilö uskoo pystyvänsä suorittamaan hänelle annetut tehtävät menestyksekkäästi. Kyse on siis ennen kaikkea kahdesta asiasta: osaamisesta ja aikaansaavuudesta. /.../ Myös oppimisen kokemus on tärkeä osa kyvykkyyttä, oppiminen on tunne siitä, että kyvykkyytemme on kasvamaan päin. Kyvykkyyden vastakohtana on henkilö, joka on pettynyt menneistä suorituksistaan ja epävarma tulevista kyvyistään." Tämä valaisee myös erittäin havainnollisesti yksilöllisen oppimistahdin merkityksellisyyttä, sillä osa suorittaa annetut tehtävät nopeammin osa hitaammin. Kaikille pitäisi kuitenkin taata mahdollisuus saada tuntea osaavansa ja saavansa aikaan, sillä vain silloin oppilas haluaa oppia ja pystyy oppimaan lisää.

Kyvykkyyden kokemisen kannalta on tärkeää, että tehtävät ovat sopivan haastavia. Tämän lisäksi tarvitaan palautetta. Palaute ei tarkoita pelkkää suullista palautetta, vaan kaikkia niitä aistisignaaleja joiden pohjalta tarkkailemme ympäristöämme ja suoriutumistamme. "Palaute taasen edellyttää päämäärää. Eli sitä että on jokin selkeä standardi, jota vasten voimme suoritustamme peilata. Ilman tällaista standardia emme voi tietää mikä on edistystä ja mikä takapakkia.  Tässä tarvitaan meiltä opettajilta kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta keksimme madollisimman monipuolisia ja toimivia palautekäytäntöjä. Meidän kannattaa miettiä, miten voisimme ottaa oppia esimerkiksi pelintekijöiltä, sillä he ovat mestareita optimoimaan palautejärjetelmän ja juuri siksi tietokonepelit ovat joskus niin addiktoivia.

Ihminen on lähtökohtaisesti itseohjautuva ja aktiivinen!

Olen oppinut Martelaa lukemalla myös sen, että tiedemaailmassa ns. itseohjautuvuusteoria on jo tehnyt läpimurron. Sen johtoajatuksena on, että ihminen on lähtökohtaisesti elinvoimainen, itseohjautuva ja proaktiivinen, vaikka eri ympäristötekijät voivatkin tätä aktiivisuutta lannistaa.  Valittavasti juuri koulumaailma ja monet työpaikat pyrkivät vieroittamaan ihmisen pois tästä aktiivisuudesta.  "Kun ihmistä tarpeeksi systemaattisesti estetään tekemästä itseään innostavia asoita ja pakotetaan tekemän ulkoisesti motivoituneita asioita, oppii ihminen avuttomaksi. Hän ei enää osaa tehdä asioita kuin pakon edessä ja käskettynä. Ihminen ei siis ole lähtökohtaisesti passiivinen, mutta hän voi passivoitua." Tämä näkyy räikeimmillään omilla tunneillani silloin, kun oppilaat eivät millään keksi mitään, kun sanon että voimme tehdä tunnilla aivan mitä vaan he haluavat, kunhan he vaan kertovat, mitä he haluavat. Usein ainoa, mitä he saavat pinnistettyä on "leffa ja mässyä". Minulla ei ole itse asiassa mitään "leffaa ja mässyä" vastaan, mutta jos siinä on kaikki, niin onhan se hälyyttävää! Tästäkin syystä muutos koulussa on aivan välttämätön!

LÄHDE: Frank Martela: Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. 2015, Gummerus.

Merkillinen vuosi

Kulunut lukuvuosi on ollut monin tavoin merkillinen ja merkittävä. On tullut aika punnita uudelleen oikeastaan ihan kaikki.

Aloitin syksyn touhukkaana ja ilmoitin kehityskeskustelussakin, että pääasiallinen tavoitteeni tälle lukuvuodelle on yksilöllisen oppimisen kehittäminen. Asia etenikin alkusyksystä hyvään alkuun ja iloitsin ja iloitsen kovasti siitä, että esimerkiksi äikän opettajien fb-ryhmässä moni muukin kehittelee opetustaan ja jakaa avoimesti suunnitelmiaan ja materiaalejaan.

Sitten tuli lokakuun loppu ja minä kohtasin tähänastisen elämäni suurimman menetyksen ja surun kun rakas isäni kuoli äkillisesti. Työhanskat tippuivat käsistä aivan totaalisesti pitkäksi aikaa. En muista loppusyksystä enkä talvesta paljoakaan, ja se on valjennut vähitellen, ettei elämä koskaan enää palaa ennalleen.

Jotenkin unenomaiselta tuntuu nyt sekin, että minut valittiin keväällä vuoden TVT-opettajaksi (perusaste). Se on monestakin syystä vähän hassuakin. Ensinnäkin ainakin perinteisillä mittareilla mitattuna omat tvt-taitoni ovat monin kohdin varsin puutteelliset. Esimerkiksi perinteiset toimisto-ohjelmat ovat minulle melko vieraita. Toisaalta ehkä nykyisin tiettyjen ohjelmien hallintaa tärkeämpää on ennakkoluuloton asenne ja kyky reippaasti opetella kavereiden kanssa käyttämään kulloinkin tarpeellisella tasolla milloin mitäkin laitteita ja sovelluksia. Toisekseen tunnustus tuntuu juuri tällä hetkellä hieman hämmentävältä myös siksi, että minusta saattaa olla tulossa melkoinen tvt-takinkääntäjä :). No ei vaiskaan, mutta totta on kuitenkin, että juuri tällä hetkellä tekniikka ei juurikaan kiinnosta ja henkilökohtaisesti olen ajautunut esim. reippaalle somepaastolle.

Tekniikan sijaan ajatukseni askartelevat nykyisin ennen muuta loppukeväästä käyntiin polkaistun #MOI-hankkeen parissa. Kirjaimet tulevat sanoista motivaatiota, onnistumista ja iloa oppimiseen. Haimme ja saimme erityisavustusta Opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Hakemukset pitää tehdä aina kiireesti - ja siksi ne yleensä jäävät kokonaan tekemättä - mutta tällä kertaa tehtiin liitteeksi yhdellä välkällä kollegani Suvin kanssa jopa lennokas promovideo:




Saamaamme avustusta ei saa käyttää esimerkiksi kalusteisiin eikä seinien purkamiseen eli tältä osin suunnitelma ei ihan vielä tuollaisenaan toteudu. Saimme sentään varattua hankkeen käyttöön puolet yhdestä käytävästä ja sen varrella olevat luokat eli kolme normaalikokoista luokkaa ja kolme pienempää tilaa. Itse tarjouduin luopumaan "omasta" luokastani ja teenkin parhaillaan muuttoa juuri niihin kolmeen pienempään tilaan. Enkä meinaa pysyä nahoissani :). Se, että hankkeessa täysivaltaisesti mukana olevat opettajat saavat nyt työskennellä konkreettisesti vierekkäin ja lähekkäin on tärkeää ja mahdollistaa nykyisten tilojen aiempaa paljon joustavamman käytön ja myös käytävätilan aktiivisen ja luovan hyödyntämisen. Aivan mahtavaa on, että yläkoulun käytävään muuttaa nyt myös yksi alakoulun luokka. Näin saamme hyvälle alulle aidon yhtenäiskoulun ja aineenopettaja/luokanopettaja -yhteistyön todellisen rakentamisen. Nyt ei suunnitella nimittäin yksittäisiä yhteisiä teemapäiviä vaan sitä jokapäiväistä arkea! Jotta hyppy uuteen ei tuntuisi liian hurjalta, meillä on edelleen ikään kuin vanhaan malliin "omat" tilat, mutta käytännössä pyrimme mahdollisimman pian yhteisiin ja oppilaiden tarpeiden mukaan joustaviin tiloihin.

Hankkeen myötä on nyt toteutumassa yksi pitkäaikainen unelmani. Unelma aidosta pedagogisesta tiimistä. Tiimistä joka ei ole olemassa, koska johtoryhmä haluaa,  että se suunnittelee kevätjuhlia tai kestävän kehityksen toteutumista koulussamme, vaan koska me itse omasta halustamme ja aloitteestamme aiomme tehdä konkreettisesti yhdessä sitä perustyötämme, jota me opettajat aina aivan erityisesti rakastamme. Hankkeella on myös blogi, tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan!

Pari hajamietettä yksilöllisestä oppimisesta ja opetusvideoista

Kuten olen aiemmassa postauksessa kertonut, kokeilin yksilöllistä oppimista sekä seiskojen että kasien kanssa syyslukukaudella ja keräsin heiltä Google-lomakkeella palautetta lukukauden lopussa. Mielenkiintoista ja hieman yllättävää oli, että seiskat kokivat oppivansa yksilöllisellä menetelmällä selkeästi paremmin kuin kasit. Molempien palaute oli kyllä rohkaisevaa. Osa kaseista kuitenkin selvästi kaipasi sekä opettajajohtoista opetusta että luokan yhteisiä keskusteluja. Niinpä aloitimmekin kevätlukukauden melko perinteisellä systeemillä. Kaikki oppilaani tekivät ryhmissä Tiedonhakuvideon. Sen jälkeen seiskojen kanssa aloitettiin esseevastaus-harjoitukset ja kasien kanssa lauseoppi varsin opettajajohtoisesti ja yhtä jalkaa edeten.

Pikkuaskelia yksilöllisempään suuntaan

On ollut todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia yksilöllisestä oppimisesta, ja itselleni on vähitellen valjennut, että menetelmää voi kehitellä ihan rauhassa ja pienin askelin oikeaan suuntaan etenemällä. Yksi oppilaiden palautteissakin näkyvä ongelma, joka on alkanut vaivata minua on se, että toiminta pelkistyy helposti urakkahommiksi ja sehän ei varsinaisesti ole vielä kovin yksilöllistä. Urakointi-mentaliteetti paineistaa selvästi eritysesti hitaimpia oppilaita, ja he kokevat jäävänsä jälkeen nopeammin urakoivista.

Meidän koulussa on minun lisäkseni moni muukin hyvin kiinnostunut yksilöllisestä oppimisesta ja asiaa on esitelty YT-kokouksessa koko koululle ja pidetty aamukahvit innostuneiden kanssa. Mikä ilahduttavinta, innostusta löytyy sekä ala- että yläkoulun puolelta. Sen lisäksi olemme harrastaneet aineenopettajien välistä yhteistyötä jo ennestäänkin. Niinpä olenkin alkanut ajatella, että minun ei ehkä ole järkeä nyt suurella vaivalla rakentaa erillistä äikän systeemiä, vaan meidän kannattaa perustaa meidän kouluun tiimi, jossa on mukana sekä luokanopettajia että aineenopettajia ja alkaa samantien rakentaa monialaisia kokonaisuuksia yhdessä! Olen tästä niin tohkeissani, että en meinaa saada nukuttua. Tästä kuulette aivan varmasti myöhemmin lisää.

Parhaillaan opiskelemme siis periaatteessa perinteisin menetelmin mutta toimintaa aina mahdollisuuksien mukaan yksilöllisen suuntaan tuunaamalla. Lauseopista ei esimerkiksi ollut tavanomaista koetta, vaan oppilaat tekivät Socrativella testin, jossa hyvänä puolena perinteiseen kokeeseen verrattuna on se, että oppilaat näkevät jo testiä tehdessään tehtävä tehtävältä menikö oikein ja mikä olisi ollut oikea vastaus. Sanoin oppilaille, että testi tehdään vain sen takia, että näemme, voimmeko jo mennä eteenpäin. Sanoin, että testin tulos ei vaikuta mitenkään arvosanaan, mutta sen sijaan arvosanaan vaikuttaa itsearviointi. Kun testi oli tehty, kirjoitin jokaiselle oppilaalle tuloksen näkyviin paperille ja sen jälkeen jokaisen piti kirjoittaa, mitä kaikkea testituloksesta voi päätellä a)oppilaan omasta toiminnasta ja oppimisesta ja b)opetuksesta.

Opetusvideoista

Kävimme myös todella kiinnostavia keskusteluja. Yritin saada oppilaat hoksaamaan itse sen, mikä on ilmeistä: osa sanoo haluavansa opettajan opetusta, mutta ei silti kuitenkaan ota sitä vastaan. Moni sanoikin, että opetus on kyllä hyvää, mutta ei silti jaksa keskittyä kuuntelemaan. Tämä taitaa olla koulumaailmassa ylipäätänsä vahvistuva trendi, ja siihen näytään reagoivan karkeasti ottaen kahdella tavalla: nykynuorison turmelusta valittelemalla tai vaihtoehtoisia ratkaisuja kehitellemällä. Itse haluan kuulua jälkimmäiseen porukkaan :). Niinpä keskustelimmekin mahdollisuudesta, että opetusta olisi saatavilla esimerkiksi videoina, jolloin niitä voisi katsoa silloin kun opetusta kaipaa ja tarvittaessa uudestaan. Kävimme tätä keskustelua senkin takia, että luulen, että ainakin yläkoululaiset oppilaat kaipaavat hieman motivointia opetusvideoiden katsomiseen. Eli luulenpa, että he eivät välttämättä niitä noin vain katso, vaikka niitä olisi saatavillakin. Niinpä yritinkin myös jo etukäteen kysellä oppilaiden näkemyksiä, millaisen videon he helpoimmin klikkaisivat pyörimään. Pituus on tietysti olennainen asia - mitä lyhempi sen matalampi kynnys. Lisäksi oppilaat toivoivat esimerkiksi lauseopista sellaisia videoita, joissa opettaja selittää asioita taululla.

Ville Aitlahti on kehitellyt Minuuttivideoiden konseptia lukion matikkaan ja kertonut ajatuksistaan blogissaan. Näitä videoita olen nähnyt oppilaiden kehuvan Twitterissä. Hän mainitsee periaatteikseen mm. tiukan pitäytymisen minuutissa ja teknisen ja visuaalisen kikkailun välttämisen. Koska videoita tulee tehtäväksi paljon, tekemisen pitää olla helppoa ja nopeaa. Nämä ovat mielestäni aivan loistavia periaatteita.

Olen tehnyt joitakin videoita muutaman viimeisen vuoden aikana. Nyt kun katselen niitä, ne ovat useinmiten auttamatta liian pitkiä. Tiivistäminen ja minuutissa pysyminen on kuitenkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Päätin kokeilla ja ottaa käsittelyyn joka- ja mikä-pronominit kielenhuollon näkökulmasta. Tein videot yläkoululaisten tarpeisiin ja ajattelin, että olisi hyvä, jos niitä voisi käyttää esim. siten, että kun antaa oppilaalle palautetta tekstistä, voisi tarvittaessa linkittää videon palautteeseen, jos oppilaalla on juuri tässä asiassa pulmia. Ensin piti päättää, mikä on asian ydin. Sen jälkeen vielä piti pilkkoa asia palasiksi. Niin syntyi kaksi videota, joista toisessa pääasia on joka-pronominin korrelaatti ja toisessa se, milloin pitää käyttää mikä-pronominia. En myöskään pysty näköjään kokonaan vastustamaan teknista ja visuaalista kikkailua, ja osittain siitäkin syystä videot ovat edelleen aivan liian pitkiä ollakseen minuuttivideoita, mutta suunta on nyt oikea. Olen päässyt max. kahteen minuuttiin, ja se on minulle jo saavutus.

Joka-pronominin käytöstä

Joka vai mikä-pronomini?

Kasvokkain verkossa

Puhe opettajien TVT-taidoista on usein sen päivittelyä, kuinka surkealla tolalla asiat ovat. Selitykseksi löytyy helposti monenlaista pulmaa. On muutosvastarintaa, puutetta niin ajasta kuin rahastakin. Pysyvä puute tuntuu olevan riittävästä koulutuksesta, ja vaikka sitä olisi tarjollakin, sinne eivät lähimainkaan kaikki pääse eivätkä edes halua mennä. Lisäksi ongelmana on, että perinteisen koulutuksen sekä järjestäminen että siihen osallistuminen on hidasta ja kallista. Sekä järjestäminen että osallistuminen vaatii usein paljon suunnittelua, sähköpostien lähettelyä sinne tänne, palavereja, sijaisjärjestelyjä, matkustamista etc. Eikä tässä vielä kaikki. Käsittääkseni on ihan tutkittu juttu, että perinteinen koulutus, jossa opettaja kiikutetaan päiväksi jonnekin, pahimmassa tapauksessa pitkienkin matkojen päähän, tuottaa hämmästyttävän vähän tulosta.

 Tarkemmin ajateltuna vähäinen vaikuttavuus ei ole ihme. Jos koulutukseen osallistuu vaikkapa kahdenkymmenen opettajan ryhmä, on otos todennäköisesti täsmälleen yhtä heterogeeninen kuin tavallinen peruskouluryhmä. Kouluttaja yrittää parhaan taitonsa mukaan ottaa tämän huomioon, mutta todennäköistä on, että sisältö ja etenemistahti on sopiva enimmilläänkin noin viidennekselle osallistujista. Osalle valtaosa asioista on tuttuja jo ennestään, ja osalle hidaskin tahti on silti liian nopea.

 Koulutuksen jälkeen opettaja palaa työpaikalleen ja on parhaassa tapauksessa innostunut. Into saattaa kuitenkin hiipua nopeasti, kun opettaja törmää vaikkapa siihen, että se,  mikä koulutuksessa toimi omalla läppärillä mainiosti, ei toimikaan koulun koneilla. Verkko kaatuilee. Ja koulutuksessa esitelty kiva sovellus alkaa sittenkin tuntua vähän irralliselta kikkailulta.

 Onneksi näihin perinteisen koulutuksen haasteisiin on alettu viime vuosina kehitellä varsin toimivia ratkaisuja ja paras niistä on vertaistoiminta. Erinomainen resurssi vertaistoiminnan kehittämisestä kiinnostuneelle on esimerkiksi Anne Ronkaan ylläpitämä Vertaispäivittäjä-blogi.

Mitä vertaistoiminta on?

Näin asiaa kuvaa Vertaispäivittäjä-blogissa Anne Rongas:

Se on yhteisöllinen työtapa, keskustelua kollegan kanssa, ideoiden jakamista, avointa työskentelyä, hyvien käytänteiden siirtämistä, halua omaksua uutta ja toteuttaa se käytännössä, auttamista, innostamista.

Se on sitä, ettei panttaa tietoa ja osaamista. Jakamisen eetos ei ole päivän selvä, se pitää erikseen ottaa esille ja puhua. Jakamiseen ei ole tottumusta, sillä opetustyön historiaan kuuluu itsenäisyys, yksintekemisen kulttuuri. Julkisuuteen ei olla totuttu, mikä voi nousta esteeksi, vaikka muuten halua yhteistyöhön periaatteessa olisi.

Vertaisoppiminen opettajan työssä on myös oman tietämättömyyden tunnustaminen ja uskallusta kysyä. Se on sitä, ettei jää selvittämään yksin asioita. Tämä on joskus ammattilaiselle vaikeaa. Alansa osaaja ei aina luntevasti kysele ja tuo omaa epätietoisuuttaan kysymysten kautta näkyväksi. Opettajan ammati-identiteettiin ei ole kuulunut avun pyytäminen.

Vertaisoppimiseen kuuluu myös tasa-arvoisuus: kumpikaan ei ole toistaan parempi, ylempänä toista, vaikka on jollakin osa-alueella osaavampi. Asioita selvitetään yhdessä.

Opeverkostoissa oppiminen on auttajalle kevyttä. Kysyjäkin voi olla huoleton. Kun avun tarpeen edissää verkostolle, potentiaalisia auttajia on lukuisia ja vastaus näkyy kaikille. Kuormitus ei kohdistu aina yhdelle ja samalle henkilölle. Auttajalle vaiva ei ole suuri, kun hän tietää ja tuntee asian hyvin. Siinä, missä noviisi saattaa käyttää pahimmillaan tuntitolkulla aikaa jonkin pulman selvittämiseen, asiantuntijalta vierähtää muutama minuutti avun antamiseen. Verkostoissa auttaja voi luottaa siihen, että vastavuoroisesti itselle on apua tarjolla tarpeen tullen.

Kuten Rongaskin toteaa vertaistoiminta kukoistaa tällä hetkellä esimerkiksi opettajien FB-ryhmissä. Äikänopettajilla on tällä hetkellä ainakin kaksi FB-ryhmää, Äidinkielen opettajain epävirallinen ryhmä ja Äikän TVT-ryhmä. Jälkimmäisen olen itse perustanut vajaa vuosi sitten, ja siinä on nyt vähän vajaa kuusisataa jäsentä.

Hymyilevät kasvot ja ääni

Oma vertaisinnostukseni sai taas uutta  puhtia erityisesti viime viikolla, kun järjestimme ensimmäisen Äikän TVT-ryhmässä koollekutsutun Hangoutin. Kokemus oli monellakin tavalla jännittävä. Ensinnäkin olen elämässäni osallistunut vain pariin Hangouttiin enkä ollut itse sellaista koskaan aloittanut. Tilanne on ollut aiemmin aivan erilainen myös erityisesti siksi, että aiemmin olen hengaillut ennestään tuttujen ihmisten kanssa. Äikän TVT-ryhmästä en ole nähnyt koskaan livenä juuri ketään, ja vain pari jäsentä voin sanoa tuntevani muutenkin kuin netin välityksellä.

Sopiva aika haarukoitiin FB:n kyselytyökalun avulla. Koska kaikille halukkaille sopivaa aikaa on vaikea löytää valittiin se aika, joka sai eniten kannatusta. Lisäki luvattiin tehdä tallenne. Ja tässä se on:



Iloitsen,  että ylipäätänsä helposti löytyi kymmenkunta reipasta heittäytyjää. Myönnän yllättyneeni, miten mukavalta tuntui nähdä hymyilevät kasvot ja kuulla ääni. Hetken tajusin, miten helposti vaikkapa FB-ryhmiin kirjoitetut viestit kuulostavat jyrkemmiltä kuin miksi ne on tarkoitettukaan, kun viestistä puuttuu kaikki sanattomat ulottuvuudet. Todella kiva vertaisilmapiiri syntyi myös siitä, että selvästikään emme kukaan ole mitään Hengailun ammattilaisia, vaan kyse oli siitä, että kokeilimme reippaasti yhdessä.

Nyt jo FB-ryhmissä keskustellaan aktiivisesti ja jaetaan linkkejä ja vinkkejä, ja jo siitä on paljon iloa ja apua. Jatkuvasti on mahdollista oppia vertaisilta jotain uutta. Tuon hengailun inspiroimana jäin miettimään, olisiko mahdollista ottaa askelia kohti vielä syvempää yhteisöllistä tiedonrakentelua. Tarkoitan esimerkiksi sellaista toimintaa, jonka tuloksena syntyisi joku yhteinen luomus. Sellainen luomus, joka juuri syntyprosessinsa johdostakin väistämättä ylittäisi sen, mihin ryhmän jäsenet olisivat yksinään kyenneet.

Luomus voisi olla vaikka kokoelma tutkivan oppimisen aiheita ja ideoita. Tai ilmiömäinen projektivihko rakkaudesta. Tai kokoelma tekstitaidon tehtäviä. Tai mitä tahansa.

Kohti yksilöllistä yläkoulun äikkää

Olen viime tammikuussa kirjoittanut luonnokseksi jääneen blogipostauksen otsikolla Kriisitunnelmissa. Aloin kirjoittaa siitä, että mieltäni on pitkään kaihertanut joku täsmentymätön tyytymättömyys. Olen esimerkiksi kaipaillut uudenlaista oppimateriaalia osaamatta silti yhtään kuvata, millaista sen pitäisi olla. Tyytymättömyys on koskenut materiaalien lisäksi ihan kaikkea. Näin kirjoitin tammikuussa:

Itselläni on yhä usemmalla tunnilla yhä vahvempi tunne, että näin en voi kerta kaikkiaan enää kauaa jatkaa. Tunneilla on usein leppoisaa, vuorovaikutus oppilaiden kanssa sujuu vaivatta ja olen omasta mielestäni pitänyt tarkkaan huolen, että tehtävissä joita teemme, keskitytymme olennaisten taitojen harjoitteluun. Hetken myös naiivisti taisin kuvitella, että kunhan vaan saamme käyttöömme mobiililaitteita ja avoimen langattoman verkon, kaikki muuttuu jotenkin parempaan suuntaan. Hetkeksi helpottikin, mutta vain hetkeksi. Nyt ahdistus on palannut oikeastaan entistä pahempana.

Ratkaisu löytyi sattumalta somesta. Jossain törmäsin tähän Pekka Peuran puheenvuoroon oppimispolkujen monipuolistamisesta eli yksilöllisestä oppimisesta




Samaan aikaan somessa jaettiin usein linkkejä maot.fi -blogiin, jossa saattoi tutustua lisää näihin ajatuksiin. Oli helppo tajuta, että tässä se ratkaisu nyt vihdoin on. Kevään mittaan osallistuin pariin workshoppiin ja liityin yksilöllisen oppimisen fb-ryhmään. Tällä hetkellä tilanne on mielestäni todella innostava ja kaikin puolin loistava. Moni yksilöllisestä oppimisesta innostunut opettaja jakaa avoimesti kokemuksiaan ja materiaalejaan,  ja niistä saa jatkuvasti tukea ja ideoita myös omaan työhön.

Teoriasta käytäntöön - haasteita riittää

Haasteena oppimateriaalit

Yksilöllisen oppimisen käytännön toteutuksen rakentelu käy minulta hitaasti muun työn ohessa. Pulmia aiheuttaa ensinnäkin se, että - kuten tämän blogin lukijat tietävätkin - oppilaillani ei ole oppikirjoja. Haasteena on siis koota sellainen oppimateriaalipaketti, jota oppilaat voisivat käyttää mahdollisimman omatoimisesti, kaikkialla ja kaikilla laitteilla ja johon ei tarvita salasanaa. Tätä tarkoitusta varten kaivoin naftaliinista oppimateriaaliwikini. Sitä päivitän nyt vähitellen. Jos sinne joka viikko syntyy parikin palasta, niin tämän lukuvuoden lopussa pitäisi työn olla jo varsin pitkällä. Kirjallisuushistorian osuuden kirjoitan suosiolla kesällä - tai ensi syksynä.

Heitän tässä vaiheessa haasteen myös kaupallisille oppimateriaalien kustantantajille: Voisitteko please tehdä äikkään HYVIN yksilöllisen oppimisen malliin soveltuvaa materiaalia, jossa myös todella oikeasti PAINOTTUISIVAT OPS2016 avaintaidot eli itseohjautuvuus, yhteisvastuu, vuorovaikutustaidot, oppimisen taidot, ajattelun taidot, ongelmanratkaisu, soveltaminen ja luovuus. Jos nämä kriteerit täyttävää materiaalia joku päivä tulee markkinoille, saatan hyvinkin ottaa käyttöön  ja mainostaa muillekin ihan ilmaiseksi kaikilla mahdollisilla foorumeilla.

Haasteena arviointi

Toinen pulma juontuu oppiaineen luonteesta ja siihen liittyen itsearvioinnin haasteellisuudesta. Äikkä on korostetusti taitoaine ja siksi arvioinnissakin juuri taitojen arviointi on tärkeintä. Taitojen luotettava arviointi on tutkitusti opettajallekin vaikeaa saati sitten oppilaalle itselleen. Uskon, että tämäkin haaste on kuitenkin tavalla tai toisella ratkaistavissa. Keväällä tein ensimmäisiä kokeiluja. Olimme harjoitelleet seiskaluokkalaisten kanssa esseevastauksen kirjoittamista. Tehtävänä oli tehdä esimerkiksi esseevastaus Romeon ja Julian traagisista piirteistä. Mietin, voisiko arviointia harjoitella siten, että oppilas tutustuu arviointikriteereihin ja arvioi sitten muutaman eritasoisen suorituksen ja katsoo sitten, miten opettaja on tekstit arvioinut. Lopuksi oppilas sitten arvioi oman tekstinsä. Tässä linkki tätä varten tehtyyn materiaaliin. En osaa itsekään vielä sanoa, voisiko tällaisesta materiaalista olla apua. Tein materiaalit niin myöhään keväällä, että en enää ehtinyt kysyä myöskään oppilailta, mitä he ajattelevat.

Juuri tällä hetkellä arviointi ei ole päällimmäisenä mielessäni eikä toivottavasti oppilaidenkaan mielessä. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että Laura Tuohilampi kirjoitti sopivasti elokuun eli uuden lukuvuoden alussa Peruskoulupesula-blogissaan monia merkittäviä näkökulmia sisältävän bloggauksen Banaanikoulu. Hän kertoo siinä kuulemastaan mielenkiintoisesta konferenssiesityksestä, jossa kuvattiin toimintatapaa, jossa keskeisimpänä tavoitteena ei ole lainkaan opettaminen eikä arviointi vaan saada oppilaat kiinnostumaan oppimisestaan. Tästä inspiroituneena päätin, että teen erityisesti seiskaluokkalaisten kanssa tänä vuonna niin, että sanon aina hyvä, kun he vaan tekevät jotain, ja yritän välttää viimeiseen asti mäkätystä ja hoputusta, vaikka jollakulla hommiin tarttuminen näyttäisikin kestävän. Parin kuukauden kokemuksen jälkeen jo uskallan sanoa, että alustava vaikutelma on hämmästyttävän positiivinen. Minulta ei ole koskaan pyydetty näin paljon apua ja toisaalta oppilaat eivät ole koskaan keksineet niin paljon niin hyviä omia ideoita, kuin kuluneen parin kuukauden aikana. Ei ole lainkaan tavatonta, että oppilas tulee luokkaan selvästi etuajassa ja kysyy, voiko ryhtyä jo hommiin - ikään kuin siihen nyt lupaani tarvittaisikaan :).

Tämän syksyn käytännön järjestelyt

Opetan tänä vuonna pelkästään seiska- ja kasiluokkalaisia. Kasiluokkalaisille tein tällaisen pohjan tai kehikon, jonka varassa oli tavoitteena edetä syyslomaan saakka. Ideana on siis se, että siihen on merkitty kaikille pakolliset työt, jotka hyvin tekemällä saa seiskan. Korkeampia arvosanoja tavoittelevat voivat tehdä oman valintansa mukaan enemmän ja vaativampia töitä. Yritin korostaa myös, että etenemisjärjestyksen voi itse päättää, mutta käytännössä oppilaat ovat edenneet monisteessa esitetyssä järjestyksessä.

Kaiken kaikkiaankin tämä kasien kokeilu on ja ei ole toiminut mielestäni hyvin. Jotenkin minusta tuntuu tällä hetkellä, että yksilöllisyyden idea ei lopulta kuitenkaan oikein toteudu ja että toteutus jää pahasti puolitiehen. Suurin osa tekee kyllä ahkerasti töitä, mutta silti tunnelma on yleisesti ottaen erilainen kuin seiskojen tunneilla. Seiskojen tunneilla yksilöllisyys näyttää toteutuvan paremmin ja siksi siellä on erilainen ja iloisempi tekemisen meininki.

Seiskojen kanssa lähdimme liikenteeseen samaan tapaan kuin monena vuonna aiemminkin. Tehtäväksi tuli tehdä aluksi omaelämäkerta ja lukupäiväkirja. Aikataulu sovittiin niin väljäksi, että oli oletettavaa, että aikaa tulee jäämään myös muuhun. Luokan seinälle kiinnitettiin tiivistelmä seiskaluokan opsista ja ohjeena oli, että mitä vaan voi tehdä, kunhan se jotenkin liittyy äikän OPS:iin.  Koska keksiminen on tottumattomalle vaikeaa, tarjoilen yleensä tunnin aluksi jonkun vinkin, johon voi halutessaan tarttua. Jaan vinkit yleensä myös FB-sivulle, josta voi selailla halutessaan vanhojakin vinkkejä. Näiden vinkkien lisäksi aina on mahdollista eismerkiksi lukea novelleja ja tehdä niihin liittyviä tehtäviä.

Arvaattekin varmaan, että osalle oppilaista toimeen tarttuminen on haastavampaa kuin osalle. Kuten edellä jo sanoin, olen päättänyt silti pidättäytyä mäkättämästä. Sen sijaan koetan mainostaa joka tunnilla sitä, että kaverin tai minut voi aina pyytää apuun ihan missä vaan asiassa. Toiseksi yritän kaikin mahdollisin keinoin suunnata positiivista huomiota oppilaiden toimeliaisuuteen ja nostaa esiin heidän ideoitaan ja toteutuksiaan. Yhtenä keinona on esimerkiksi #päivänilo. Tällä hashtagilla postaan FB-sivulle ilahduttavia tapahtumia tunneilta. Uusi toimintakulttuuri ei synny hetkessä, mutta mielestäni alustavat kokemukset tästä systeemistä ovat hyvin rohkaisevia. Usein saatan tunnilla ihmetellä, että miten kaikki sujuu niin jouhevasti, vaikka suurin piirtein kaikki tekevät ihan eri asioita. Ja aiempaa useammin näen töihinsä todella intensiivisesti uppoutuneita oppilaita.

Toki minulle aina välillä iskee paniikki. Voiko näin oikeasti tehdä? Oppivatkohan nyt kaikki varmasti riittävästi oikeita asioita? Paniikki iskee osittain sen takia, että kaikki tuntuu vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. Niinpä sitten esimerkiksi kuluvalla viikolla olen tehnyt perinteisiä ryhtiliikkeitä ja pakottanut seiskaluokkalaistet kuuntelemaan kaikki samassa tahdissa vaikkapa luentoa muistiinpanojen tekemisestä. Ja tekemään samoja harjoituksia samassa tahdissa. Yllättävän kärsivällisesti he ovat kuunnelleetkin, mutta tunnin lopussa kysyneet vähän kyllästyneen oloisina, että: "Koska me palataan taas siihen normaaliin systeemiin?"

Tavoitteet ensi lukuvuotta varten

Elämme tällä hetkellä oppilaiden kanssa selkeästi välitilassa, koska varsinaista yksilöllistä systeemiä meillä ole vielä olemassakaan. Tarkoitan siis sellaista selkeää ja viimeisteltyä systeemiä kuin monilla matikisteilla näyttää jo olevan (ks. esim. linkit postauksen lopusta). Kunnianhimoisen tavoitteenani kuitenkin on, että ensi sykynä valmiina on rakenteet, joiden puitteissa oppilas voi edetä yksilöllisessä tahdissa koko yläasteen äikän. Olen sitä varten hahmotellut asioita taulukoksi ja käyttänyt pohjana OPS2016 luonnosta. Taulukossa on kolme saraketta, ja tarkoitus on näillä sarakkeilla tehdä eroa bloomilaisittain alemman perustason osaamisen, hyvän keskitason osaamisen ja sen ylittävän kiitettävän/erinomaisen osaamisen välille. Taulukkoon on tarkoitus tavalla tai toisella koota kuhunkin osa-alueeseen liittyvät resurssit ja materiaalit, ja muutama alustava linkki oppimateriaaliwikiin siellä jo onkin. Kaikkineen kyse on vielä selvästi raakileesta, ja kokonaan miettimättä edelleen on esimerkiksi, miten seuraan ja ohjaan edistymistä. Todennäköistä myös on, että vaikka eteneminen voi muuten tapahtua itse valitussa järjestyksessä, tietyistä perusasioista pitää kaikkien aloittaa.

Tuntuuko kunnianhimoiselta ja yltiöpäiseltä suunnitelmalta? Niin minustakin :) Tällä tiellä aion silti jatkaa. Loppuun liitän vielä kuvan, joka osaltaan vielä havainnollistaa, miksi tulevaisuuden oppiminen on yksilöllistä oppimista. Yksilöllinen oppiminen - sellaisena kuin itse sen ymmärrän - mahdollistaa mielestäni huomattavasti perinteistä opetusta paremmin oheisessa taulukossa mainittujen tulevaisuuden taitojen harjoittelun. Kuva on poimittu Twitteristä @growinglearners twiitistä.

Erinomaisia kuvauksia yksilöllisestä oppimisesta yläkoulussa

• Juha Pietiläinen: Opetuksen kulttuurista oppimisen kulttuuriin - kuinka siirsin opetukseni kohti yksilöllisempää oppimisen mallia, osa 1 ja Opetuksen kulttuurista oppimisen kulttuuriin - osa 2, matematiikan kurssin toteutus

• Rita Keskitalo: Oppimisen palapelissä on isoja paloja

EDIT 21.10.

• 2014 seiskojen loppusyksyn ohjelma
• 2014 kasien loppusyksyn ohjelma

------- 

EDIT 27.11.2021 Nykysin kehittelen yksilöllistä ja villiä aikuisten kuvataideopetusta osoitteessa https://omataidekoulu.fi