Kulunut lukuvuosi on ollut monin tavoin merkillinen ja merkittävä. On tullut aika punnita uudelleen oikeastaan ihan kaikki.
Aloitin syksyn touhukkaana ja ilmoitin kehityskeskustelussakin, että pääasiallinen tavoitteeni tälle lukuvuodelle on yksilöllisen oppimisen kehittäminen. Asia etenikin alkusyksystä hyvään alkuun ja iloitsin ja iloitsen kovasti siitä, että esimerkiksi äikän opettajien fb-ryhmässä moni muukin kehittelee opetustaan ja jakaa avoimesti suunnitelmiaan ja materiaalejaan.
Sitten tuli lokakuun loppu ja minä kohtasin tähänastisen elämäni suurimman menetyksen ja surun kun rakas isäni kuoli äkillisesti. Työhanskat tippuivat käsistä aivan totaalisesti pitkäksi aikaa. En muista loppusyksystä enkä talvesta paljoakaan, ja se on valjennut vähitellen, ettei elämä koskaan enää palaa ennalleen.
Jotenkin unenomaiselta tuntuu nyt sekin, että minut valittiin keväällä vuoden TVT-opettajaksi (perusaste). Se on monestakin syystä vähän hassuakin. Ensinnäkin ainakin perinteisillä mittareilla mitattuna omat tvt-taitoni ovat monin kohdin varsin puutteelliset. Esimerkiksi perinteiset toimisto-ohjelmat ovat minulle melko vieraita. Toisaalta ehkä nykyisin tiettyjen ohjelmien hallintaa tärkeämpää on ennakkoluuloton asenne ja kyky reippaasti opetella kavereiden kanssa käyttämään kulloinkin tarpeellisella tasolla milloin mitäkin laitteita ja sovelluksia. Toisekseen tunnustus tuntuu juuri tällä hetkellä hieman hämmentävältä myös siksi, että minusta saattaa olla tulossa melkoinen tvt-takinkääntäjä :). No ei vaiskaan, mutta totta on kuitenkin, että juuri tällä hetkellä tekniikka ei juurikaan kiinnosta ja henkilökohtaisesti olen ajautunut esim. reippaalle somepaastolle.
Tekniikan sijaan ajatukseni askartelevat nykyisin ennen muuta loppukeväästä käyntiin polkaistun #MOI-hankkeen parissa. Kirjaimet tulevat sanoista motivaatiota, onnistumista ja iloa oppimiseen. Haimme ja saimme erityisavustusta Opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Hakemukset pitää tehdä aina kiireesti - ja siksi ne yleensä jäävät kokonaan tekemättä - mutta tällä kertaa tehtiin liitteeksi yhdellä välkällä kollegani Suvin kanssa jopa lennokas promovideo:
Saamaamme avustusta ei saa käyttää esimerkiksi kalusteisiin eikä seinien purkamiseen eli tältä osin suunnitelma ei ihan vielä tuollaisenaan toteudu. Saimme sentään varattua hankkeen käyttöön puolet yhdestä käytävästä ja sen varrella olevat luokat eli kolme normaalikokoista luokkaa ja kolme pienempää tilaa. Itse tarjouduin luopumaan "omasta" luokastani ja teenkin parhaillaan muuttoa juuri niihin kolmeen pienempään tilaan. Enkä meinaa pysyä nahoissani :). Se, että hankkeessa täysivaltaisesti mukana olevat opettajat saavat nyt työskennellä konkreettisesti vierekkäin ja lähekkäin on tärkeää ja mahdollistaa nykyisten tilojen aiempaa paljon joustavamman käytön ja myös käytävätilan aktiivisen ja luovan hyödyntämisen. Aivan mahtavaa on, että yläkoulun käytävään muuttaa nyt myös yksi alakoulun luokka. Näin saamme hyvälle alulle aidon yhtenäiskoulun ja aineenopettaja/luokanopettaja -yhteistyön todellisen rakentamisen. Nyt ei suunnitella nimittäin yksittäisiä yhteisiä teemapäiviä vaan sitä jokapäiväistä arkea! Jotta hyppy uuteen ei tuntuisi liian hurjalta, meillä on edelleen ikään kuin vanhaan malliin "omat" tilat, mutta käytännössä pyrimme mahdollisimman pian yhteisiin ja oppilaiden tarpeiden mukaan joustaviin tiloihin.
Hankkeen myötä on nyt toteutumassa yksi pitkäaikainen unelmani. Unelma aidosta pedagogisesta tiimistä. Tiimistä joka ei ole olemassa, koska johtoryhmä haluaa, että se suunnittelee kevätjuhlia tai kestävän kehityksen toteutumista koulussamme, vaan koska me itse omasta halustamme ja aloitteestamme aiomme tehdä konkreettisesti yhdessä sitä perustyötämme, jota me opettajat aina aivan erityisesti rakastamme. Hankkeella on myös blogi, tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan!
perjantai 5. kesäkuuta 2015
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
Pari hajamietettä yksilöllisestä oppimisesta ja opetusvideoista
Kuten olen aiemmassa postauksessa kertonut, kokeilin yksilöllistä oppimista sekä seiskojen että kasien kanssa syyslukukaudella ja keräsin heiltä Google-lomakkeella palautetta lukukauden lopussa. Mielenkiintoista ja hieman yllättävää oli, että seiskat kokivat oppivansa yksilöllisellä menetelmällä selkeästi paremmin kuin kasit. Molempien palaute oli kyllä rohkaisevaa. Osa kaseista kuitenkin selvästi kaipasi sekä opettajajohtoista opetusta että luokan yhteisiä keskusteluja. Niinpä aloitimmekin kevätlukukauden melko perinteisellä systeemillä. Kaikki oppilaani tekivät ryhmissä Tiedonhakuvideon. Sen jälkeen seiskojen kanssa aloitettiin esseevastaus-harjoitukset ja kasien kanssa lauseoppi varsin opettajajohtoisesti ja yhtä jalkaa edeten.
On ollut todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia yksilöllisestä oppimisesta, ja itselleni on vähitellen valjennut, että menetelmää voi kehitellä ihan rauhassa ja pienin askelin oikeaan suuntaan etenemällä. Yksi oppilaiden palautteissakin näkyvä ongelma, joka on alkanut vaivata minua on se, että toiminta pelkistyy helposti urakkahommiksi ja sehän ei varsinaisesti ole vielä kovin yksilöllistä. Urakointi-mentaliteetti paineistaa selvästi eritysesti hitaimpia oppilaita, ja he kokevat jäävänsä jälkeen nopeammin urakoivista.
Meidän koulussa on minun lisäkseni moni muukin hyvin kiinnostunut yksilöllisestä oppimisesta ja asiaa on esitelty YT-kokouksessa koko koululle ja pidetty aamukahvit innostuneiden kanssa. Mikä ilahduttavinta, innostusta löytyy sekä ala- että yläkoulun puolelta. Sen lisäksi olemme harrastaneet aineenopettajien välistä yhteistyötä jo ennestäänkin. Niinpä olenkin alkanut ajatella, että minun ei ehkä ole järkeä nyt suurella vaivalla rakentaa erillistä äikän systeemiä, vaan meidän kannattaa perustaa meidän kouluun tiimi, jossa on mukana sekä luokanopettajia että aineenopettajia ja alkaa samantien rakentaa monialaisia kokonaisuuksia yhdessä! Olen tästä niin tohkeissani, että en meinaa saada nukuttua. Tästä kuulette aivan varmasti myöhemmin lisää.
Parhaillaan opiskelemme siis periaatteessa perinteisin menetelmin mutta toimintaa aina mahdollisuuksien mukaan yksilöllisen suuntaan tuunaamalla. Lauseopista ei esimerkiksi ollut tavanomaista koetta, vaan oppilaat tekivät Socrativella testin, jossa hyvänä puolena perinteiseen kokeeseen verrattuna on se, että oppilaat näkevät jo testiä tehdessään tehtävä tehtävältä menikö oikein ja mikä olisi ollut oikea vastaus. Sanoin oppilaille, että testi tehdään vain sen takia, että näemme, voimmeko jo mennä eteenpäin. Sanoin, että testin tulos ei vaikuta mitenkään arvosanaan, mutta sen sijaan arvosanaan vaikuttaa itsearviointi. Kun testi oli tehty, kirjoitin jokaiselle oppilaalle tuloksen näkyviin paperille ja sen jälkeen jokaisen piti kirjoittaa, mitä kaikkea testituloksesta voi päätellä a)oppilaan omasta toiminnasta ja oppimisesta ja b)opetuksesta.
Kävimme myös todella kiinnostavia keskusteluja. Yritin saada oppilaat hoksaamaan itse sen, mikä on ilmeistä: osa sanoo haluavansa opettajan opetusta, mutta ei silti kuitenkaan ota sitä vastaan. Moni sanoikin, että opetus on kyllä hyvää, mutta ei silti jaksa keskittyä kuuntelemaan. Tämä taitaa olla koulumaailmassa ylipäätänsä vahvistuva trendi, ja siihen näytään reagoivan karkeasti ottaen kahdella tavalla: nykynuorison turmelusta valittelemalla tai vaihtoehtoisia ratkaisuja kehitellemällä. Itse haluan kuulua jälkimmäiseen porukkaan :). Niinpä keskustelimmekin mahdollisuudesta, että opetusta olisi saatavilla esimerkiksi videoina, jolloin niitä voisi katsoa silloin kun opetusta kaipaa ja tarvittaessa uudestaan. Kävimme tätä keskustelua senkin takia, että luulen, että ainakin yläkoululaiset oppilaat kaipaavat hieman motivointia opetusvideoiden katsomiseen. Eli luulenpa, että he eivät välttämättä niitä noin vain katso, vaikka niitä olisi saatavillakin. Niinpä yritinkin myös jo etukäteen kysellä oppilaiden näkemyksiä, millaisen videon he helpoimmin klikkaisivat pyörimään. Pituus on tietysti olennainen asia - mitä lyhempi sen matalampi kynnys. Lisäksi oppilaat toivoivat esimerkiksi lauseopista sellaisia videoita, joissa opettaja selittää asioita taululla.
Ville Aitlahti on kehitellyt Minuuttivideoiden konseptia lukion matikkaan ja kertonut ajatuksistaan blogissaan. Näitä videoita olen nähnyt oppilaiden kehuvan Twitterissä. Hän mainitsee periaatteikseen mm. tiukan pitäytymisen minuutissa ja teknisen ja visuaalisen kikkailun välttämisen. Koska videoita tulee tehtäväksi paljon, tekemisen pitää olla helppoa ja nopeaa. Nämä ovat mielestäni aivan loistavia periaatteita.
Olen tehnyt joitakin videoita muutaman viimeisen vuoden aikana. Nyt kun katselen niitä, ne ovat useinmiten auttamatta liian pitkiä. Tiivistäminen ja minuutissa pysyminen on kuitenkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Päätin kokeilla ja ottaa käsittelyyn joka- ja mikä-pronominit kielenhuollon näkökulmasta. Tein videot yläkoululaisten tarpeisiin ja ajattelin, että olisi hyvä, jos niitä voisi käyttää esim. siten, että kun antaa oppilaalle palautetta tekstistä, voisi tarvittaessa linkittää videon palautteeseen, jos oppilaalla on juuri tässä asiassa pulmia. Ensin piti päättää, mikä on asian ydin. Sen jälkeen vielä piti pilkkoa asia palasiksi. Niin syntyi kaksi videota, joista toisessa pääasia on joka-pronominin korrelaatti ja toisessa se, milloin pitää käyttää mikä-pronominia. En myöskään pysty näköjään kokonaan vastustamaan teknista ja visuaalista kikkailua, ja osittain siitäkin syystä videot ovat edelleen aivan liian pitkiä ollakseen minuuttivideoita, mutta suunta on nyt oikea. Olen päässyt max. kahteen minuuttiin, ja se on minulle jo saavutus.
Pikkuaskelia yksilöllisempään suuntaan
On ollut todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia yksilöllisestä oppimisesta, ja itselleni on vähitellen valjennut, että menetelmää voi kehitellä ihan rauhassa ja pienin askelin oikeaan suuntaan etenemällä. Yksi oppilaiden palautteissakin näkyvä ongelma, joka on alkanut vaivata minua on se, että toiminta pelkistyy helposti urakkahommiksi ja sehän ei varsinaisesti ole vielä kovin yksilöllistä. Urakointi-mentaliteetti paineistaa selvästi eritysesti hitaimpia oppilaita, ja he kokevat jäävänsä jälkeen nopeammin urakoivista.
Meidän koulussa on minun lisäkseni moni muukin hyvin kiinnostunut yksilöllisestä oppimisesta ja asiaa on esitelty YT-kokouksessa koko koululle ja pidetty aamukahvit innostuneiden kanssa. Mikä ilahduttavinta, innostusta löytyy sekä ala- että yläkoulun puolelta. Sen lisäksi olemme harrastaneet aineenopettajien välistä yhteistyötä jo ennestäänkin. Niinpä olenkin alkanut ajatella, että minun ei ehkä ole järkeä nyt suurella vaivalla rakentaa erillistä äikän systeemiä, vaan meidän kannattaa perustaa meidän kouluun tiimi, jossa on mukana sekä luokanopettajia että aineenopettajia ja alkaa samantien rakentaa monialaisia kokonaisuuksia yhdessä! Olen tästä niin tohkeissani, että en meinaa saada nukuttua. Tästä kuulette aivan varmasti myöhemmin lisää.
Parhaillaan opiskelemme siis periaatteessa perinteisin menetelmin mutta toimintaa aina mahdollisuuksien mukaan yksilöllisen suuntaan tuunaamalla. Lauseopista ei esimerkiksi ollut tavanomaista koetta, vaan oppilaat tekivät Socrativella testin, jossa hyvänä puolena perinteiseen kokeeseen verrattuna on se, että oppilaat näkevät jo testiä tehdessään tehtävä tehtävältä menikö oikein ja mikä olisi ollut oikea vastaus. Sanoin oppilaille, että testi tehdään vain sen takia, että näemme, voimmeko jo mennä eteenpäin. Sanoin, että testin tulos ei vaikuta mitenkään arvosanaan, mutta sen sijaan arvosanaan vaikuttaa itsearviointi. Kun testi oli tehty, kirjoitin jokaiselle oppilaalle tuloksen näkyviin paperille ja sen jälkeen jokaisen piti kirjoittaa, mitä kaikkea testituloksesta voi päätellä a)oppilaan omasta toiminnasta ja oppimisesta ja b)opetuksesta.
Opetusvideoista
Kävimme myös todella kiinnostavia keskusteluja. Yritin saada oppilaat hoksaamaan itse sen, mikä on ilmeistä: osa sanoo haluavansa opettajan opetusta, mutta ei silti kuitenkaan ota sitä vastaan. Moni sanoikin, että opetus on kyllä hyvää, mutta ei silti jaksa keskittyä kuuntelemaan. Tämä taitaa olla koulumaailmassa ylipäätänsä vahvistuva trendi, ja siihen näytään reagoivan karkeasti ottaen kahdella tavalla: nykynuorison turmelusta valittelemalla tai vaihtoehtoisia ratkaisuja kehitellemällä. Itse haluan kuulua jälkimmäiseen porukkaan :). Niinpä keskustelimmekin mahdollisuudesta, että opetusta olisi saatavilla esimerkiksi videoina, jolloin niitä voisi katsoa silloin kun opetusta kaipaa ja tarvittaessa uudestaan. Kävimme tätä keskustelua senkin takia, että luulen, että ainakin yläkoululaiset oppilaat kaipaavat hieman motivointia opetusvideoiden katsomiseen. Eli luulenpa, että he eivät välttämättä niitä noin vain katso, vaikka niitä olisi saatavillakin. Niinpä yritinkin myös jo etukäteen kysellä oppilaiden näkemyksiä, millaisen videon he helpoimmin klikkaisivat pyörimään. Pituus on tietysti olennainen asia - mitä lyhempi sen matalampi kynnys. Lisäksi oppilaat toivoivat esimerkiksi lauseopista sellaisia videoita, joissa opettaja selittää asioita taululla.
Ville Aitlahti on kehitellyt Minuuttivideoiden konseptia lukion matikkaan ja kertonut ajatuksistaan blogissaan. Näitä videoita olen nähnyt oppilaiden kehuvan Twitterissä. Hän mainitsee periaatteikseen mm. tiukan pitäytymisen minuutissa ja teknisen ja visuaalisen kikkailun välttämisen. Koska videoita tulee tehtäväksi paljon, tekemisen pitää olla helppoa ja nopeaa. Nämä ovat mielestäni aivan loistavia periaatteita.
Olen tehnyt joitakin videoita muutaman viimeisen vuoden aikana. Nyt kun katselen niitä, ne ovat useinmiten auttamatta liian pitkiä. Tiivistäminen ja minuutissa pysyminen on kuitenkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Päätin kokeilla ja ottaa käsittelyyn joka- ja mikä-pronominit kielenhuollon näkökulmasta. Tein videot yläkoululaisten tarpeisiin ja ajattelin, että olisi hyvä, jos niitä voisi käyttää esim. siten, että kun antaa oppilaalle palautetta tekstistä, voisi tarvittaessa linkittää videon palautteeseen, jos oppilaalla on juuri tässä asiassa pulmia. Ensin piti päättää, mikä on asian ydin. Sen jälkeen vielä piti pilkkoa asia palasiksi. Niin syntyi kaksi videota, joista toisessa pääasia on joka-pronominin korrelaatti ja toisessa se, milloin pitää käyttää mikä-pronominia. En myöskään pysty näköjään kokonaan vastustamaan teknista ja visuaalista kikkailua, ja osittain siitäkin syystä videot ovat edelleen aivan liian pitkiä ollakseen minuuttivideoita, mutta suunta on nyt oikea. Olen päässyt max. kahteen minuuttiin, ja se on minulle jo saavutus.
Joka-pronominin käytöstä
Joka vai mikä-pronomini?
perjantai 26. syyskuuta 2014
Kasvokkain verkossa
Puhe opettajien TVT-taidoista on usein sen päivittelyä, kuinka surkealla tolalla asiat ovat. Selitykseksi löytyy helposti monenlaista pulmaa. On muutosvastarintaa, puutetta niin ajasta kuin rahastakin. Pysyvä puute tuntuu olevan riittävästä koulutuksesta, ja vaikka sitä olisi tarjollakin, sinne eivät lähimainkaan kaikki pääse eivätkä edes halua mennä. Lisäksi ongelmana on, että perinteisen koulutuksen sekä järjestäminen että siihen osallistuminen on hidasta ja kallista. Sekä järjestäminen että osallistuminen vaatii usein paljon suunnittelua, sähköpostien lähettelyä sinne tänne, palavereja, sijaisjärjestelyjä, matkustamista etc. Eikä tässä vielä kaikki. Käsittääkseni on ihan tutkittu juttu, että perinteinen koulutus, jossa opettaja kiikutetaan päiväksi jonnekin, pahimmassa tapauksessa pitkienkin matkojen päähän, tuottaa hämmästyttävän vähän tulosta.
Tarkemmin ajateltuna vähäinen vaikuttavuus ei ole ihme. Jos koulutukseen osallistuu vaikkapa kahdenkymmenen opettajan ryhmä, on otos todennäköisesti täsmälleen yhtä heterogeeninen kuin tavallinen peruskouluryhmä. Kouluttaja yrittää parhaan taitonsa mukaan ottaa tämän huomioon, mutta todennäköistä on, että sisältö ja etenemistahti on sopiva enimmilläänkin noin viidennekselle osallistujista. Osalle valtaosa asioista on tuttuja jo ennestään, ja osalle hidaskin tahti on silti liian nopea.
Koulutuksen jälkeen opettaja palaa työpaikalleen ja on parhaassa tapauksessa innostunut. Into saattaa kuitenkin hiipua nopeasti, kun opettaja törmää vaikkapa siihen, että se, mikä koulutuksessa toimi omalla läppärillä mainiosti, ei toimikaan koulun koneilla. Verkko kaatuilee. Ja koulutuksessa esitelty kiva sovellus alkaa sittenkin tuntua vähän irralliselta kikkailulta.
Onneksi näihin perinteisen koulutuksen haasteisiin on alettu viime vuosina kehitellä varsin toimivia ratkaisuja ja paras niistä on vertaistoiminta. Erinomainen resurssi vertaistoiminnan kehittämisestä kiinnostuneelle on esimerkiksi Anne Ronkaan ylläpitämä Vertaispäivittäjä-blogi.
Näin asiaa kuvaa Vertaispäivittäjä-blogissa Anne Rongas:
Oma vertaisinnostukseni sai taas uutta puhtia erityisesti viime viikolla, kun järjestimme ensimmäisen Äikän TVT-ryhmässä koollekutsutun Hangoutin. Kokemus oli monellakin tavalla jännittävä. Ensinnäkin olen elämässäni osallistunut vain pariin Hangouttiin enkä ollut itse sellaista koskaan aloittanut. Tilanne on ollut aiemmin aivan erilainen myös erityisesti siksi, että aiemmin olen hengaillut ennestään tuttujen ihmisten kanssa. Äikän TVT-ryhmästä en ole nähnyt koskaan livenä juuri ketään, ja vain pari jäsentä voin sanoa tuntevani muutenkin kuin netin välityksellä.
Sopiva aika haarukoitiin FB:n kyselytyökalun avulla. Koska kaikille halukkaille sopivaa aikaa on vaikea löytää valittiin se aika, joka sai eniten kannatusta. Lisäki luvattiin tehdä tallenne. Ja tässä se on:
Iloitsen, että ylipäätänsä helposti löytyi kymmenkunta reipasta heittäytyjää. Myönnän yllättyneeni, miten mukavalta tuntui nähdä hymyilevät kasvot ja kuulla ääni. Hetken tajusin, miten helposti vaikkapa FB-ryhmiin kirjoitetut viestit kuulostavat jyrkemmiltä kuin miksi ne on tarkoitettukaan, kun viestistä puuttuu kaikki sanattomat ulottuvuudet. Todella kiva vertaisilmapiiri syntyi myös siitä, että selvästikään emme kukaan ole mitään Hengailun ammattilaisia, vaan kyse oli siitä, että kokeilimme reippaasti yhdessä.
Nyt jo FB-ryhmissä keskustellaan aktiivisesti ja jaetaan linkkejä ja vinkkejä, ja jo siitä on paljon iloa ja apua. Jatkuvasti on mahdollista oppia vertaisilta jotain uutta. Tuon hengailun inspiroimana jäin miettimään, olisiko mahdollista ottaa askelia kohti vielä syvempää yhteisöllistä tiedonrakentelua. Tarkoitan esimerkiksi sellaista toimintaa, jonka tuloksena syntyisi joku yhteinen luomus. Sellainen luomus, joka juuri syntyprosessinsa johdostakin väistämättä ylittäisi sen, mihin ryhmän jäsenet olisivat yksinään kyenneet.
Luomus voisi olla vaikka kokoelma tutkivan oppimisen aiheita ja ideoita. Tai ilmiömäinen projektivihko rakkaudesta. Tai kokoelma tekstitaidon tehtäviä. Tai mitä tahansa.
Tarkemmin ajateltuna vähäinen vaikuttavuus ei ole ihme. Jos koulutukseen osallistuu vaikkapa kahdenkymmenen opettajan ryhmä, on otos todennäköisesti täsmälleen yhtä heterogeeninen kuin tavallinen peruskouluryhmä. Kouluttaja yrittää parhaan taitonsa mukaan ottaa tämän huomioon, mutta todennäköistä on, että sisältö ja etenemistahti on sopiva enimmilläänkin noin viidennekselle osallistujista. Osalle valtaosa asioista on tuttuja jo ennestään, ja osalle hidaskin tahti on silti liian nopea.
Koulutuksen jälkeen opettaja palaa työpaikalleen ja on parhaassa tapauksessa innostunut. Into saattaa kuitenkin hiipua nopeasti, kun opettaja törmää vaikkapa siihen, että se, mikä koulutuksessa toimi omalla läppärillä mainiosti, ei toimikaan koulun koneilla. Verkko kaatuilee. Ja koulutuksessa esitelty kiva sovellus alkaa sittenkin tuntua vähän irralliselta kikkailulta.
Onneksi näihin perinteisen koulutuksen haasteisiin on alettu viime vuosina kehitellä varsin toimivia ratkaisuja ja paras niistä on vertaistoiminta. Erinomainen resurssi vertaistoiminnan kehittämisestä kiinnostuneelle on esimerkiksi Anne Ronkaan ylläpitämä Vertaispäivittäjä-blogi.
Mitä vertaistoiminta on?
Näin asiaa kuvaa Vertaispäivittäjä-blogissa Anne Rongas:
Se on yhteisöllinen työtapa, keskustelua kollegan kanssa, ideoiden jakamista, avointa työskentelyä, hyvien käytänteiden siirtämistä, halua omaksua uutta ja toteuttaa se käytännössä, auttamista, innostamista.Kuten Rongaskin toteaa vertaistoiminta kukoistaa tällä hetkellä esimerkiksi opettajien FB-ryhmissä. Äikänopettajilla on tällä hetkellä ainakin kaksi FB-ryhmää, Äidinkielen opettajain epävirallinen ryhmä ja Äikän TVT-ryhmä. Jälkimmäisen olen itse perustanut vajaa vuosi sitten, ja siinä on nyt vähän vajaa kuusisataa jäsentä.
Se on sitä, ettei panttaa tietoa ja osaamista. Jakamisen eetos ei ole päivän selvä, se pitää erikseen ottaa esille ja puhua. Jakamiseen ei ole tottumusta, sillä opetustyön historiaan kuuluu itsenäisyys, yksintekemisen kulttuuri. Julkisuuteen ei olla totuttu, mikä voi nousta esteeksi, vaikka muuten halua yhteistyöhön periaatteessa olisi.
Vertaisoppiminen opettajan työssä on myös oman tietämättömyyden tunnustaminen ja uskallusta kysyä. Se on sitä, ettei jää selvittämään yksin asioita. Tämä on joskus ammattilaiselle vaikeaa. Alansa osaaja ei aina luntevasti kysele ja tuo omaa epätietoisuuttaan kysymysten kautta näkyväksi. Opettajan ammati-identiteettiin ei ole kuulunut avun pyytäminen.
Vertaisoppimiseen kuuluu myös tasa-arvoisuus: kumpikaan ei ole toistaan parempi, ylempänä toista, vaikka on jollakin osa-alueella osaavampi. Asioita selvitetään yhdessä.
Opeverkostoissa oppiminen on auttajalle kevyttä. Kysyjäkin voi olla huoleton. Kun avun tarpeen edissää verkostolle, potentiaalisia auttajia on lukuisia ja vastaus näkyy kaikille. Kuormitus ei kohdistu aina yhdelle ja samalle henkilölle. Auttajalle vaiva ei ole suuri, kun hän tietää ja tuntee asian hyvin. Siinä, missä noviisi saattaa käyttää pahimmillaan tuntitolkulla aikaa jonkin pulman selvittämiseen, asiantuntijalta vierähtää muutama minuutti avun antamiseen. Verkostoissa auttaja voi luottaa siihen, että vastavuoroisesti itselle on apua tarjolla tarpeen tullen.
Hymyilevät kasvot ja ääni
Oma vertaisinnostukseni sai taas uutta puhtia erityisesti viime viikolla, kun järjestimme ensimmäisen Äikän TVT-ryhmässä koollekutsutun Hangoutin. Kokemus oli monellakin tavalla jännittävä. Ensinnäkin olen elämässäni osallistunut vain pariin Hangouttiin enkä ollut itse sellaista koskaan aloittanut. Tilanne on ollut aiemmin aivan erilainen myös erityisesti siksi, että aiemmin olen hengaillut ennestään tuttujen ihmisten kanssa. Äikän TVT-ryhmästä en ole nähnyt koskaan livenä juuri ketään, ja vain pari jäsentä voin sanoa tuntevani muutenkin kuin netin välityksellä.
Sopiva aika haarukoitiin FB:n kyselytyökalun avulla. Koska kaikille halukkaille sopivaa aikaa on vaikea löytää valittiin se aika, joka sai eniten kannatusta. Lisäki luvattiin tehdä tallenne. Ja tässä se on:
Iloitsen, että ylipäätänsä helposti löytyi kymmenkunta reipasta heittäytyjää. Myönnän yllättyneeni, miten mukavalta tuntui nähdä hymyilevät kasvot ja kuulla ääni. Hetken tajusin, miten helposti vaikkapa FB-ryhmiin kirjoitetut viestit kuulostavat jyrkemmiltä kuin miksi ne on tarkoitettukaan, kun viestistä puuttuu kaikki sanattomat ulottuvuudet. Todella kiva vertaisilmapiiri syntyi myös siitä, että selvästikään emme kukaan ole mitään Hengailun ammattilaisia, vaan kyse oli siitä, että kokeilimme reippaasti yhdessä.
Nyt jo FB-ryhmissä keskustellaan aktiivisesti ja jaetaan linkkejä ja vinkkejä, ja jo siitä on paljon iloa ja apua. Jatkuvasti on mahdollista oppia vertaisilta jotain uutta. Tuon hengailun inspiroimana jäin miettimään, olisiko mahdollista ottaa askelia kohti vielä syvempää yhteisöllistä tiedonrakentelua. Tarkoitan esimerkiksi sellaista toimintaa, jonka tuloksena syntyisi joku yhteinen luomus. Sellainen luomus, joka juuri syntyprosessinsa johdostakin väistämättä ylittäisi sen, mihin ryhmän jäsenet olisivat yksinään kyenneet.
Luomus voisi olla vaikka kokoelma tutkivan oppimisen aiheita ja ideoita. Tai ilmiömäinen projektivihko rakkaudesta. Tai kokoelma tekstitaidon tehtäviä. Tai mitä tahansa.
Kohti yksilöllistä yläkoulun äikkää
Olen viime tammikuussa kirjoittanut luonnokseksi jääneen blogipostauksen otsikolla Kriisitunnelmissa. Aloin kirjoittaa siitä, että mieltäni on pitkään kaihertanut joku täsmentymätön tyytymättömyys. Olen esimerkiksi kaipaillut uudenlaista oppimateriaalia osaamatta silti yhtään kuvata, millaista sen pitäisi olla. Tyytymättömyys on koskenut materiaalien lisäksi ihan kaikkea. Näin kirjoitin tammikuussa:
Samaan aikaan somessa jaettiin usein linkkejä maot.fi -blogiin, jossa saattoi tutustua lisää näihin ajatuksiin. Oli helppo tajuta, että tässä se ratkaisu nyt vihdoin on. Kevään mittaan osallistuin pariin workshoppiin ja liityin yksilöllisen oppimisen fb-ryhmään. Tällä hetkellä tilanne on mielestäni todella innostava ja kaikin puolin loistava. Moni yksilöllisestä oppimisesta innostunut opettaja jakaa avoimesti kokemuksiaan ja materiaalejaan, ja niistä saa jatkuvasti tukea ja ideoita myös omaan työhön.
Yksilöllisen oppimisen käytännön toteutuksen rakentelu käy minulta hitaasti muun työn ohessa. Pulmia aiheuttaa ensinnäkin se, että - kuten tämän blogin lukijat tietävätkin - oppilaillani ei ole oppikirjoja. Haasteena on siis koota sellainen oppimateriaalipaketti, jota oppilaat voisivat käyttää mahdollisimman omatoimisesti, kaikkialla ja kaikilla laitteilla ja johon ei tarvita salasanaa. Tätä tarkoitusta varten kaivoin naftaliinista oppimateriaaliwikini. Sitä päivitän nyt vähitellen. Jos sinne joka viikko syntyy parikin palasta, niin tämän lukuvuoden lopussa pitäisi työn olla jo varsin pitkällä. Kirjallisuushistorian osuuden kirjoitan suosiolla kesällä - tai ensi syksynä.
Heitän tässä vaiheessa haasteen myös kaupallisille oppimateriaalien kustantantajille: Voisitteko please tehdä äikkään HYVIN yksilöllisen oppimisen malliin soveltuvaa materiaalia, jossa myös todella oikeasti PAINOTTUISIVAT OPS2016 avaintaidot eli itseohjautuvuus, yhteisvastuu, vuorovaikutustaidot, oppimisen taidot, ajattelun taidot, ongelmanratkaisu, soveltaminen ja luovuus. Jos nämä kriteerit täyttävää materiaalia joku päivä tulee markkinoille, saatan hyvinkin ottaa käyttöön ja mainostaa muillekin ihan ilmaiseksi kaikilla mahdollisilla foorumeilla.
Toinen pulma juontuu oppiaineen luonteesta ja siihen liittyen itsearvioinnin haasteellisuudesta. Äikkä on korostetusti taitoaine ja siksi arvioinnissakin juuri taitojen arviointi on tärkeintä. Taitojen luotettava arviointi on tutkitusti opettajallekin vaikeaa saati sitten oppilaalle itselleen. Uskon, että tämäkin haaste on kuitenkin tavalla tai toisella ratkaistavissa. Keväällä tein ensimmäisiä kokeiluja. Olimme harjoitelleet seiskaluokkalaisten kanssa esseevastauksen kirjoittamista. Tehtävänä oli tehdä esimerkiksi esseevastaus Romeon ja Julian traagisista piirteistä. Mietin, voisiko arviointia harjoitella siten, että oppilas tutustuu arviointikriteereihin ja arvioi sitten muutaman eritasoisen suorituksen ja katsoo sitten, miten opettaja on tekstit arvioinut. Lopuksi oppilas sitten arvioi oman tekstinsä. Tässä linkki tätä varten tehtyyn materiaaliin. En osaa itsekään vielä sanoa, voisiko tällaisesta materiaalista olla apua. Tein materiaalit niin myöhään keväällä, että en enää ehtinyt kysyä myöskään oppilailta, mitä he ajattelevat.
Juuri tällä hetkellä arviointi ei ole päällimmäisenä mielessäni eikä toivottavasti oppilaidenkaan mielessä. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että Laura Tuohilampi kirjoitti sopivasti elokuun eli uuden lukuvuoden alussa Peruskoulupesula-blogissaan monia merkittäviä näkökulmia sisältävän bloggauksen Banaanikoulu. Hän kertoo siinä kuulemastaan mielenkiintoisesta konferenssiesityksestä, jossa kuvattiin toimintatapaa, jossa keskeisimpänä tavoitteena ei ole lainkaan opettaminen eikä arviointi vaan saada oppilaat kiinnostumaan oppimisestaan. Tästä inspiroituneena päätin, että teen erityisesti seiskaluokkalaisten kanssa tänä vuonna niin, että sanon aina hyvä, kun he vaan tekevät jotain, ja yritän välttää viimeiseen asti mäkätystä ja hoputusta, vaikka jollakulla hommiin tarttuminen näyttäisikin kestävän. Parin kuukauden kokemuksen jälkeen jo uskallan sanoa, että alustava vaikutelma on hämmästyttävän positiivinen. Minulta ei ole koskaan pyydetty näin paljon apua ja toisaalta oppilaat eivät ole koskaan keksineet niin paljon niin hyviä omia ideoita, kuin kuluneen parin kuukauden aikana. Ei ole lainkaan tavatonta, että oppilas tulee luokkaan selvästi etuajassa ja kysyy, voiko ryhtyä jo hommiin - ikään kuin siihen nyt lupaani tarvittaisikaan :).
Opetan tänä vuonna pelkästään seiska- ja kasiluokkalaisia. Kasiluokkalaisille tein tällaisen pohjan tai kehikon, jonka varassa oli tavoitteena edetä syyslomaan saakka. Ideana on siis se, että siihen on merkitty kaikille pakolliset työt, jotka hyvin tekemällä saa seiskan. Korkeampia arvosanoja tavoittelevat voivat tehdä oman valintansa mukaan enemmän ja vaativampia töitä. Yritin korostaa myös, että etenemisjärjestyksen voi itse päättää, mutta käytännössä oppilaat ovat edenneet monisteessa esitetyssä järjestyksessä.
Kaiken kaikkiaankin tämä kasien kokeilu on ja ei ole toiminut mielestäni hyvin. Jotenkin minusta tuntuu tällä hetkellä, että yksilöllisyyden idea ei lopulta kuitenkaan oikein toteudu ja että toteutus jää pahasti puolitiehen. Suurin osa tekee kyllä ahkerasti töitä, mutta silti tunnelma on yleisesti ottaen erilainen kuin seiskojen tunneilla. Seiskojen tunneilla yksilöllisyys näyttää toteutuvan paremmin ja siksi siellä on erilainen ja iloisempi tekemisen meininki.
Seiskojen kanssa lähdimme liikenteeseen samaan tapaan kuin monena vuonna aiemminkin. Tehtäväksi tuli tehdä aluksi omaelämäkerta ja lukupäiväkirja. Aikataulu sovittiin niin väljäksi, että oli oletettavaa, että aikaa tulee jäämään myös muuhun. Luokan seinälle kiinnitettiin tiivistelmä seiskaluokan opsista ja ohjeena oli, että mitä vaan voi tehdä, kunhan se jotenkin liittyy äikän OPS:iin. Koska keksiminen on tottumattomalle vaikeaa, tarjoilen yleensä tunnin aluksi jonkun vinkin, johon voi halutessaan tarttua. Jaan vinkit yleensä myös FB-sivulle, josta voi selailla halutessaan vanhojakin vinkkejä. Näiden vinkkien lisäksi aina on mahdollista eismerkiksi lukea novelleja ja tehdä niihin liittyviä tehtäviä.
Arvaattekin varmaan, että osalle oppilaista toimeen tarttuminen on haastavampaa kuin osalle. Kuten edellä jo sanoin, olen päättänyt silti pidättäytyä mäkättämästä. Sen sijaan koetan mainostaa joka tunnilla sitä, että kaverin tai minut voi aina pyytää apuun ihan missä vaan asiassa. Toiseksi yritän kaikin mahdollisin keinoin suunnata positiivista huomiota oppilaiden toimeliaisuuteen ja nostaa esiin heidän ideoitaan ja toteutuksiaan. Yhtenä keinona on esimerkiksi #päivänilo. Tällä hashtagilla postaan FB-sivulle ilahduttavia tapahtumia tunneilta. Uusi toimintakulttuuri ei synny hetkessä, mutta mielestäni alustavat kokemukset tästä systeemistä ovat hyvin rohkaisevia. Usein saatan tunnilla ihmetellä, että miten kaikki sujuu niin jouhevasti, vaikka suurin piirtein kaikki tekevät ihan eri asioita. Ja aiempaa useammin näen töihinsä todella intensiivisesti uppoutuneita oppilaita.
Toki minulle aina välillä iskee paniikki. Voiko näin oikeasti tehdä? Oppivatkohan nyt kaikki varmasti riittävästi oikeita asioita? Paniikki iskee osittain sen takia, että kaikki tuntuu vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. Niinpä sitten esimerkiksi kuluvalla viikolla olen tehnyt perinteisiä ryhtiliikkeitä ja pakottanut seiskaluokkalaistet kuuntelemaan kaikki samassa tahdissa vaikkapa luentoa muistiinpanojen tekemisestä. Ja tekemään samoja harjoituksia samassa tahdissa. Yllättävän kärsivällisesti he ovat kuunnelleetkin, mutta tunnin lopussa kysyneet vähän kyllästyneen oloisina, että: "Koska me palataan taas siihen normaaliin systeemiin?"
Elämme tällä hetkellä oppilaiden kanssa selkeästi välitilassa, koska varsinaista yksilöllistä systeemiä meillä ole vielä olemassakaan. Tarkoitan siis sellaista selkeää ja viimeisteltyä systeemiä kuin monilla matikisteilla näyttää jo olevan (ks. esim. linkit postauksen lopusta). Kunnianhimoisen tavoitteenani kuitenkin on, että ensi sykynä valmiina on rakenteet, joiden puitteissa oppilas voi edetä yksilöllisessä tahdissa koko yläasteen äikän. Olen sitä varten hahmotellut asioita taulukoksi ja käyttänyt pohjana OPS2016 luonnosta. Taulukossa on kolme saraketta, ja tarkoitus on näillä sarakkeilla tehdä eroa bloomilaisittain alemman perustason osaamisen, hyvän keskitason osaamisen ja sen ylittävän kiitettävän/erinomaisen osaamisen välille. Taulukkoon on tarkoitus tavalla tai toisella koota kuhunkin osa-alueeseen liittyvät resurssit ja materiaalit, ja muutama alustava linkki oppimateriaaliwikiin siellä jo onkin. Kaikkineen kyse on vielä selvästi raakileesta, ja kokonaan miettimättä edelleen on esimerkiksi, miten seuraan ja ohjaan edistymistä. Todennäköistä myös on, että vaikka eteneminen voi muuten tapahtua itse valitussa järjestyksessä, tietyistä perusasioista pitää kaikkien aloittaa.
Tuntuuko kunnianhimoiselta ja yltiöpäiseltä suunnitelmalta? Niin minustakin :) Tällä tiellä aion silti jatkaa. Loppuun liitän vielä kuvan, joka osaltaan vielä havainnollistaa, miksi tulevaisuuden oppiminen on yksilöllistä oppimista. Yksilöllinen oppiminen - sellaisena kuin itse sen ymmärrän - mahdollistaa mielestäni huomattavasti perinteistä opetusta paremmin oheisessa taulukossa mainittujen tulevaisuuden taitojen harjoittelun. Kuva on poimittu Twitteristä @growinglearners twiitistä.
EDIT 21.10.
Itselläni on yhä usemmalla tunnilla yhä vahvempi tunne, että näin en voi kerta kaikkiaan enää kauaa jatkaa. Tunneilla on usein leppoisaa, vuorovaikutus oppilaiden kanssa sujuu vaivatta ja olen omasta mielestäni pitänyt tarkkaan huolen, että tehtävissä joita teemme, keskitytymme olennaisten taitojen harjoitteluun. Hetken myös naiivisti taisin kuvitella, että kunhan vaan saamme käyttöömme mobiililaitteita ja avoimen langattoman verkon, kaikki muuttuu jotenkin parempaan suuntaan. Hetkeksi helpottikin, mutta vain hetkeksi. Nyt ahdistus on palannut oikeastaan entistä pahempana.Ratkaisu löytyi sattumalta somesta. Jossain törmäsin tähän Pekka Peuran puheenvuoroon oppimispolkujen monipuolistamisesta eli yksilöllisestä oppimisesta
Samaan aikaan somessa jaettiin usein linkkejä maot.fi -blogiin, jossa saattoi tutustua lisää näihin ajatuksiin. Oli helppo tajuta, että tässä se ratkaisu nyt vihdoin on. Kevään mittaan osallistuin pariin workshoppiin ja liityin yksilöllisen oppimisen fb-ryhmään. Tällä hetkellä tilanne on mielestäni todella innostava ja kaikin puolin loistava. Moni yksilöllisestä oppimisesta innostunut opettaja jakaa avoimesti kokemuksiaan ja materiaalejaan, ja niistä saa jatkuvasti tukea ja ideoita myös omaan työhön.
Teoriasta käytäntöön - haasteita riittää
Haasteena oppimateriaalit
Yksilöllisen oppimisen käytännön toteutuksen rakentelu käy minulta hitaasti muun työn ohessa. Pulmia aiheuttaa ensinnäkin se, että - kuten tämän blogin lukijat tietävätkin - oppilaillani ei ole oppikirjoja. Haasteena on siis koota sellainen oppimateriaalipaketti, jota oppilaat voisivat käyttää mahdollisimman omatoimisesti, kaikkialla ja kaikilla laitteilla ja johon ei tarvita salasanaa. Tätä tarkoitusta varten kaivoin naftaliinista oppimateriaaliwikini. Sitä päivitän nyt vähitellen. Jos sinne joka viikko syntyy parikin palasta, niin tämän lukuvuoden lopussa pitäisi työn olla jo varsin pitkällä. Kirjallisuushistorian osuuden kirjoitan suosiolla kesällä - tai ensi syksynä.
Heitän tässä vaiheessa haasteen myös kaupallisille oppimateriaalien kustantantajille: Voisitteko please tehdä äikkään HYVIN yksilöllisen oppimisen malliin soveltuvaa materiaalia, jossa myös todella oikeasti PAINOTTUISIVAT OPS2016 avaintaidot eli itseohjautuvuus, yhteisvastuu, vuorovaikutustaidot, oppimisen taidot, ajattelun taidot, ongelmanratkaisu, soveltaminen ja luovuus. Jos nämä kriteerit täyttävää materiaalia joku päivä tulee markkinoille, saatan hyvinkin ottaa käyttöön ja mainostaa muillekin ihan ilmaiseksi kaikilla mahdollisilla foorumeilla.
Haasteena arviointi
Toinen pulma juontuu oppiaineen luonteesta ja siihen liittyen itsearvioinnin haasteellisuudesta. Äikkä on korostetusti taitoaine ja siksi arvioinnissakin juuri taitojen arviointi on tärkeintä. Taitojen luotettava arviointi on tutkitusti opettajallekin vaikeaa saati sitten oppilaalle itselleen. Uskon, että tämäkin haaste on kuitenkin tavalla tai toisella ratkaistavissa. Keväällä tein ensimmäisiä kokeiluja. Olimme harjoitelleet seiskaluokkalaisten kanssa esseevastauksen kirjoittamista. Tehtävänä oli tehdä esimerkiksi esseevastaus Romeon ja Julian traagisista piirteistä. Mietin, voisiko arviointia harjoitella siten, että oppilas tutustuu arviointikriteereihin ja arvioi sitten muutaman eritasoisen suorituksen ja katsoo sitten, miten opettaja on tekstit arvioinut. Lopuksi oppilas sitten arvioi oman tekstinsä. Tässä linkki tätä varten tehtyyn materiaaliin. En osaa itsekään vielä sanoa, voisiko tällaisesta materiaalista olla apua. Tein materiaalit niin myöhään keväällä, että en enää ehtinyt kysyä myöskään oppilailta, mitä he ajattelevat.
Juuri tällä hetkellä arviointi ei ole päällimmäisenä mielessäni eikä toivottavasti oppilaidenkaan mielessä. Osaltaan tähän on vaikuttanut se, että Laura Tuohilampi kirjoitti sopivasti elokuun eli uuden lukuvuoden alussa Peruskoulupesula-blogissaan monia merkittäviä näkökulmia sisältävän bloggauksen Banaanikoulu. Hän kertoo siinä kuulemastaan mielenkiintoisesta konferenssiesityksestä, jossa kuvattiin toimintatapaa, jossa keskeisimpänä tavoitteena ei ole lainkaan opettaminen eikä arviointi vaan saada oppilaat kiinnostumaan oppimisestaan. Tästä inspiroituneena päätin, että teen erityisesti seiskaluokkalaisten kanssa tänä vuonna niin, että sanon aina hyvä, kun he vaan tekevät jotain, ja yritän välttää viimeiseen asti mäkätystä ja hoputusta, vaikka jollakulla hommiin tarttuminen näyttäisikin kestävän. Parin kuukauden kokemuksen jälkeen jo uskallan sanoa, että alustava vaikutelma on hämmästyttävän positiivinen. Minulta ei ole koskaan pyydetty näin paljon apua ja toisaalta oppilaat eivät ole koskaan keksineet niin paljon niin hyviä omia ideoita, kuin kuluneen parin kuukauden aikana. Ei ole lainkaan tavatonta, että oppilas tulee luokkaan selvästi etuajassa ja kysyy, voiko ryhtyä jo hommiin - ikään kuin siihen nyt lupaani tarvittaisikaan :).
Tämän syksyn käytännön järjestelyt
Opetan tänä vuonna pelkästään seiska- ja kasiluokkalaisia. Kasiluokkalaisille tein tällaisen pohjan tai kehikon, jonka varassa oli tavoitteena edetä syyslomaan saakka. Ideana on siis se, että siihen on merkitty kaikille pakolliset työt, jotka hyvin tekemällä saa seiskan. Korkeampia arvosanoja tavoittelevat voivat tehdä oman valintansa mukaan enemmän ja vaativampia töitä. Yritin korostaa myös, että etenemisjärjestyksen voi itse päättää, mutta käytännössä oppilaat ovat edenneet monisteessa esitetyssä järjestyksessä.
Kaiken kaikkiaankin tämä kasien kokeilu on ja ei ole toiminut mielestäni hyvin. Jotenkin minusta tuntuu tällä hetkellä, että yksilöllisyyden idea ei lopulta kuitenkaan oikein toteudu ja että toteutus jää pahasti puolitiehen. Suurin osa tekee kyllä ahkerasti töitä, mutta silti tunnelma on yleisesti ottaen erilainen kuin seiskojen tunneilla. Seiskojen tunneilla yksilöllisyys näyttää toteutuvan paremmin ja siksi siellä on erilainen ja iloisempi tekemisen meininki.
Seiskojen kanssa lähdimme liikenteeseen samaan tapaan kuin monena vuonna aiemminkin. Tehtäväksi tuli tehdä aluksi omaelämäkerta ja lukupäiväkirja. Aikataulu sovittiin niin väljäksi, että oli oletettavaa, että aikaa tulee jäämään myös muuhun. Luokan seinälle kiinnitettiin tiivistelmä seiskaluokan opsista ja ohjeena oli, että mitä vaan voi tehdä, kunhan se jotenkin liittyy äikän OPS:iin. Koska keksiminen on tottumattomalle vaikeaa, tarjoilen yleensä tunnin aluksi jonkun vinkin, johon voi halutessaan tarttua. Jaan vinkit yleensä myös FB-sivulle, josta voi selailla halutessaan vanhojakin vinkkejä. Näiden vinkkien lisäksi aina on mahdollista eismerkiksi lukea novelleja ja tehdä niihin liittyviä tehtäviä.
Arvaattekin varmaan, että osalle oppilaista toimeen tarttuminen on haastavampaa kuin osalle. Kuten edellä jo sanoin, olen päättänyt silti pidättäytyä mäkättämästä. Sen sijaan koetan mainostaa joka tunnilla sitä, että kaverin tai minut voi aina pyytää apuun ihan missä vaan asiassa. Toiseksi yritän kaikin mahdollisin keinoin suunnata positiivista huomiota oppilaiden toimeliaisuuteen ja nostaa esiin heidän ideoitaan ja toteutuksiaan. Yhtenä keinona on esimerkiksi #päivänilo. Tällä hashtagilla postaan FB-sivulle ilahduttavia tapahtumia tunneilta. Uusi toimintakulttuuri ei synny hetkessä, mutta mielestäni alustavat kokemukset tästä systeemistä ovat hyvin rohkaisevia. Usein saatan tunnilla ihmetellä, että miten kaikki sujuu niin jouhevasti, vaikka suurin piirtein kaikki tekevät ihan eri asioita. Ja aiempaa useammin näen töihinsä todella intensiivisesti uppoutuneita oppilaita.
Toki minulle aina välillä iskee paniikki. Voiko näin oikeasti tehdä? Oppivatkohan nyt kaikki varmasti riittävästi oikeita asioita? Paniikki iskee osittain sen takia, että kaikki tuntuu vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. Niinpä sitten esimerkiksi kuluvalla viikolla olen tehnyt perinteisiä ryhtiliikkeitä ja pakottanut seiskaluokkalaistet kuuntelemaan kaikki samassa tahdissa vaikkapa luentoa muistiinpanojen tekemisestä. Ja tekemään samoja harjoituksia samassa tahdissa. Yllättävän kärsivällisesti he ovat kuunnelleetkin, mutta tunnin lopussa kysyneet vähän kyllästyneen oloisina, että: "Koska me palataan taas siihen normaaliin systeemiin?"
Tavoitteet ensi lukuvuotta varten
Elämme tällä hetkellä oppilaiden kanssa selkeästi välitilassa, koska varsinaista yksilöllistä systeemiä meillä ole vielä olemassakaan. Tarkoitan siis sellaista selkeää ja viimeisteltyä systeemiä kuin monilla matikisteilla näyttää jo olevan (ks. esim. linkit postauksen lopusta). Kunnianhimoisen tavoitteenani kuitenkin on, että ensi sykynä valmiina on rakenteet, joiden puitteissa oppilas voi edetä yksilöllisessä tahdissa koko yläasteen äikän. Olen sitä varten hahmotellut asioita taulukoksi ja käyttänyt pohjana OPS2016 luonnosta. Taulukossa on kolme saraketta, ja tarkoitus on näillä sarakkeilla tehdä eroa bloomilaisittain alemman perustason osaamisen, hyvän keskitason osaamisen ja sen ylittävän kiitettävän/erinomaisen osaamisen välille. Taulukkoon on tarkoitus tavalla tai toisella koota kuhunkin osa-alueeseen liittyvät resurssit ja materiaalit, ja muutama alustava linkki oppimateriaaliwikiin siellä jo onkin. Kaikkineen kyse on vielä selvästi raakileesta, ja kokonaan miettimättä edelleen on esimerkiksi, miten seuraan ja ohjaan edistymistä. Todennäköistä myös on, että vaikka eteneminen voi muuten tapahtua itse valitussa järjestyksessä, tietyistä perusasioista pitää kaikkien aloittaa.
Tuntuuko kunnianhimoiselta ja yltiöpäiseltä suunnitelmalta? Niin minustakin :) Tällä tiellä aion silti jatkaa. Loppuun liitän vielä kuvan, joka osaltaan vielä havainnollistaa, miksi tulevaisuuden oppiminen on yksilöllistä oppimista. Yksilöllinen oppiminen - sellaisena kuin itse sen ymmärrän - mahdollistaa mielestäni huomattavasti perinteistä opetusta paremmin oheisessa taulukossa mainittujen tulevaisuuden taitojen harjoittelun. Kuva on poimittu Twitteristä @growinglearners twiitistä.
Erinomaisia kuvauksia yksilöllisestä oppimisesta yläkoulussa
- Juha Pietiläinen: Opetuksen kulttuurista oppimisen kulttuuriin - kuinka siirsin opetukseni kohti yksilöllisempää oppimisen mallia, osa 1 ja Opetuksen kulttuurista oppimisen kulttuuriin - osa 2, matematiikan kurssin toteutus
- Rita Keskitalo: Oppimisen palapelissä on isoja paloja
EDIT 21.10.
-------
EDIT 27.11.2021 Nykysin kehittelen yksilöllistä ja villiä aikuisten kuvataideopetusta osoitteessa https://omataidekoulu.fi
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
#haastepedagogiikkaa
Olen jo vuosia käyttänyt suljettuja FB-ryhmiä niiden oppilaiden kanssa, jotka FB:ssä ovat. Nyt päätin tässäkin asiassa lähteä aiempaa avoimemmille linjoille, ja perustin paljolti Rita Keskitalon Obi-yhteisön innoittamana äikän opetukselle oman yhteisön.
Ensisijaisesti yhteisön on tarkoitus on palvella oppilaita. Aivan kuten koulummekin sivuilla myös äikän sivuilla asetukset ovat avoimet eli kuka tahansa voi jakaa aikajanalla mitä haluaa. Toivon, että oppilaat innostuisivat jakamaan siellä töitään ja ideoitaan ja osallistumaan keskusteluun. Sivujen on tarkoitus olla muun muassa mediakasvatuksen näyttämö, jossa oppilaat voivat harjoitella avointa sosiaalisen median hyöty- ja työkäyttöä.
Oppilaiden lisäksi tarkoitus on palvella myös huoltajia. Toivon, että sivut tekevät opetusta läpinäkyväksi myös kodin suuntaan. Ilahduttavaa onkin, että yksi huoltaja onkin jo kirjoittanut sivulle kommentin jo muutama päivän sivujen avaamisen jälkeen. Kommentti toimi hyvänä lähtkökohtana keskustelulle luokassa.
Kolmas tärkeä ryhmä on kollegat ja muu someheimo, joiden läsnäolo sivuilla jo sinänsä on erinomainen esimerkki sosiaalisen median joustavista mahdollisuuksista. Oppilaat kuuntelivat hieman hämmästyneen oloisina, kun esittelin heille keitä esimerkiksi ensimmäisten tykkääjien joukossa on.
Yksi sosiaalisen median ilmiöitä ja sille luontaisia osallistumisen tapoja ovat erilaiset haastekampanjat, viimeisimpänä esimerkisi #Kutsumua-kampanja. Tarkoitukseni onkin jatkossa miettiä esimerkiksi, kuinka tätä haastelogiikkaa voisi koulussa hyödyntää ja kehitellä. Tai siis, parasta tietysti olisi, jos oppilaat itse kehittelisivät kampanjoita. Äikän opettajalle tulee ensimmäisenä mieleen vaikkapa joku #luemut -kirjavinkkikamppis tai vastaava. Oppilaille tulee todennäköisesti mieleen jotain ihan muuta.
Olen ottanut sivuilla käyttöön kaksi hashtagia: #päivänvinkki ja #päivänilo. Ensin mainitulla tägään oppilaille tehtäviä, toinen on tarkoitettu oppimisen näkyväksi tekemiseen ja myönteisen toimintakultuurin ja ilmapiirin vahvistamiseen.
Tervetuloa tykkäämään ja osallistumaan!
Ensisijaisesti yhteisön on tarkoitus on palvella oppilaita. Aivan kuten koulummekin sivuilla myös äikän sivuilla asetukset ovat avoimet eli kuka tahansa voi jakaa aikajanalla mitä haluaa. Toivon, että oppilaat innostuisivat jakamaan siellä töitään ja ideoitaan ja osallistumaan keskusteluun. Sivujen on tarkoitus olla muun muassa mediakasvatuksen näyttämö, jossa oppilaat voivat harjoitella avointa sosiaalisen median hyöty- ja työkäyttöä.
Oppilaiden lisäksi tarkoitus on palvella myös huoltajia. Toivon, että sivut tekevät opetusta läpinäkyväksi myös kodin suuntaan. Ilahduttavaa onkin, että yksi huoltaja onkin jo kirjoittanut sivulle kommentin jo muutama päivän sivujen avaamisen jälkeen. Kommentti toimi hyvänä lähtkökohtana keskustelulle luokassa.
Kolmas tärkeä ryhmä on kollegat ja muu someheimo, joiden läsnäolo sivuilla jo sinänsä on erinomainen esimerkki sosiaalisen median joustavista mahdollisuuksista. Oppilaat kuuntelivat hieman hämmästyneen oloisina, kun esittelin heille keitä esimerkiksi ensimmäisten tykkääjien joukossa on.
Yksi sosiaalisen median ilmiöitä ja sille luontaisia osallistumisen tapoja ovat erilaiset haastekampanjat, viimeisimpänä esimerkisi #Kutsumua-kampanja. Tarkoitukseni onkin jatkossa miettiä esimerkiksi, kuinka tätä haastelogiikkaa voisi koulussa hyödyntää ja kehitellä. Tai siis, parasta tietysti olisi, jos oppilaat itse kehittelisivät kampanjoita. Äikän opettajalle tulee ensimmäisenä mieleen vaikkapa joku #luemut -kirjavinkkikamppis tai vastaava. Oppilaille tulee todennäköisesti mieleen jotain ihan muuta.
Olen ottanut sivuilla käyttöön kaksi hashtagia: #päivänvinkki ja #päivänilo. Ensin mainitulla tägään oppilaille tehtäviä, toinen on tarkoitettu oppimisen näkyväksi tekemiseen ja myönteisen toimintakultuurin ja ilmapiirin vahvistamiseen.
Tervetuloa tykkäämään ja osallistumaan!
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Haaveista totta
Tämä lukuvuosi on ollut jo tähän mennessä erityisen antoisa. Tuntuu siltä, että moni asia edistyy nyt jotenkin ihmeen kepeästi. Yksi todella iso virstanpylväs on nyt saavutettu siinä, että oppilaitteni käytössä on vihdoinkin vakituisesti neljä iPadia. Ja mikä parasta, en ole yksin, vaan meillä on nyt tiimi, johon kuuluu lisäkseni toinen äikänope, kieltenope ja kaksi käsityön opettajaa. Me jaamme yhdessä yhden kuudentoista iPadin salkun. Niinpä meillä on nyt todellakin käsissämme työkalut opetuksen pitkäjänteiseen kehittämiseen. Iloa himmentää ainoastaan se, että kaikki halukkaat kollegat eivät päässeet mukaan tähän "ensimmäiseen aaltoon". Heidän puolestaan iloitsen kuitenkin siitä, että onneksi koulullamme on vihdoin myös useamman vuoden realistinen suunnitelma siitä, miten laitteita jatkossa hankitaan.
Käsitykseni mukaan tabletlaitteiden opetuskäytön organisoinnissa on tällä hetkellä käytössä lähinnä kahdenlaista mallia. On 1:1-systeemiä ja erilaisilla varaussysteemeillä käytettäviä yhteissalkkuja. Yhteiskäyttöä on meidänkin koulussa harjoilteltu nyt kohta pari vuotta, ja sen perusteena on tietenkin ollut halu resurssin mahdollisimman tasapuoliseen jakamiseen ja halu taata kaikille halukkaille mahdollisuus päästä kokeilemaan. Kummatkin ovat erittäin tärkeitä näkökulmia. Yhteiskäytöön liittyy kuitenkin myös ongelmia, joista osa palautuu siihen tosiasiaan, että iPadit ovat alunperin henkilökohtaiseen käyttöön suunniteltuja laitteita, ja silloin kun niitä käyttää useampi henkilö, aiheutuu tästä ylläpidolle omat haasteensa. Helposti käykin niin, että ylläpito alkaa syödä turhan paljon aikaa eli tärkeintä resurssiamme. Lisäksi yhteiskäyttöön liittyy sama ongelma kuin ATK-luokkiinkin, eli kun tulee joku ongelma (laitteeseen vika, epäasiallista sisältöä tms.), sen selvittäminen on työlästä, kun karrikoiden ajateltuna ensin pitää selvittää, kenen ongelmaa pitäisi selvittää etc.
Kaikkein suurimpana yhteiskäytön ongelmana näen kuitenkin sen, että silloin kun yhtä salkkua kohden on vaikkapa kolmesataa oppilasta, jää käyttö helposti alustavien (ja usein laite/appsi edellä etenevien) kokeilujen asteelle. Alustavista kokeiluista on tietysti hyvä aloittaa, mutta mitä niiden jälkeen? Toimiva yhteiskäyttö edellyttää myös sitä, että opettaja pystyy hyvin tarkkaan suunnittelemaan opetustaan pitkällä tähtäimellä, jotta osaa tehdä varaukset oikeille tunneille/viikoille. Osalta tämä onnistuu mutta kaikilta ei. Esimerkiksi minulta ei onnistu. Otan yhden esimerkin: olemme yhden seiskaluokan kanssa mukana Ylen Uutisluokalla ja sen imussa tulemme tekemään uutisia muidenkin luokkien kanssa, ja siihen tarvitsemme iPadeja. Ongelmana tässä vain on, että siinä vaiheessa, kun kuulin ylipäätänsä koko Uutisluokasta ja saimme sovittua aikataulusta, varauslistat olivat jo auttamatta täynnä.
Omassa koulussamme asiaan kytkeytyy vielä ainakin yksi näkökulma eli BYOD. Meillä on avoin langaton verkko, mutta uskallan väittää, että oppilaiden omien laitteiden pedagoginen käyttö on silti vielä aivan lähtökuopissa. BYODiin liittyy joukko aivan omia pulmia esimerkiksi vastuukysymykset, jos laite rikkoutuu. Suurin ongelma kuitenkin on, että kaikilla yläkouluikäisistäkään ei omaa älylaitetta ole, niinpä koulun pitää pystyä sellainen tarjoamaan. Koska nimenomaan BYOD lienee tulevaisuuden suunta ylipäätänsä, olemme halunneet lähteä nimenomaan sitä kehittämään. Ja juuri tämä on yksi tärkein syy siihen, että yksi salkku tulee ensi syksystä lähtien opettajatiimin käyttöön siten, että äikän ja kieltenopeilla on tunneilla jatkuvassa käytössä kullakin neljä iPadia ja käsityöopettajilla kummallakin kaksi.
Neljä iPadia luokassa mahdollistaa monenlaisen työskentelyn. Erityisesti alle kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä ja oppilaiden omilla laitteilla höystettynä ryhmiin riittää helposti yksi laite. Se riittää ja on pedagogisesta näkökulmasta jossain tapauksissa ehkä parempikin ratkaisu kuin 1:1, koska silloin laitteiden äärellä on pakko keskustella - oma kokemukseni tosin on, että keskustelu oppilaiden välillä on laitteiden äärellä aina erityisen vilkasta, olipa niitä mikä määrä hyvänsä :)
Ylläkuvatunlainen ratkaisu on mielestämme hyvä myös sikäli, että näin muodostuu viiden opettajan tiimi, joka ylläpitää laitteet itse. Mietimme keskenämme, miten asian hoidamme. Olen varma, että tämä tulee ylipäätänsä lisäämään yhteistyötä välillämme, ja siihen meitä myös velvoitetaan. Ylläpidon lisäksi meiltä edellytetään myös opetuksen kehittämistä ja ideoiden ja kokemusten jakamista. Kerron sitten heti, kun olemme sopineet, miten näihin haasteisiin vastaamme.
Käsitykseni mukaan tabletlaitteiden opetuskäytön organisoinnissa on tällä hetkellä käytössä lähinnä kahdenlaista mallia. On 1:1-systeemiä ja erilaisilla varaussysteemeillä käytettäviä yhteissalkkuja. Yhteiskäyttöä on meidänkin koulussa harjoilteltu nyt kohta pari vuotta, ja sen perusteena on tietenkin ollut halu resurssin mahdollisimman tasapuoliseen jakamiseen ja halu taata kaikille halukkaille mahdollisuus päästä kokeilemaan. Kummatkin ovat erittäin tärkeitä näkökulmia. Yhteiskäytöön liittyy kuitenkin myös ongelmia, joista osa palautuu siihen tosiasiaan, että iPadit ovat alunperin henkilökohtaiseen käyttöön suunniteltuja laitteita, ja silloin kun niitä käyttää useampi henkilö, aiheutuu tästä ylläpidolle omat haasteensa. Helposti käykin niin, että ylläpito alkaa syödä turhan paljon aikaa eli tärkeintä resurssiamme. Lisäksi yhteiskäyttöön liittyy sama ongelma kuin ATK-luokkiinkin, eli kun tulee joku ongelma (laitteeseen vika, epäasiallista sisältöä tms.), sen selvittäminen on työlästä, kun karrikoiden ajateltuna ensin pitää selvittää, kenen ongelmaa pitäisi selvittää etc.
Kaikkein suurimpana yhteiskäytön ongelmana näen kuitenkin sen, että silloin kun yhtä salkkua kohden on vaikkapa kolmesataa oppilasta, jää käyttö helposti alustavien (ja usein laite/appsi edellä etenevien) kokeilujen asteelle. Alustavista kokeiluista on tietysti hyvä aloittaa, mutta mitä niiden jälkeen? Toimiva yhteiskäyttö edellyttää myös sitä, että opettaja pystyy hyvin tarkkaan suunnittelemaan opetustaan pitkällä tähtäimellä, jotta osaa tehdä varaukset oikeille tunneille/viikoille. Osalta tämä onnistuu mutta kaikilta ei. Esimerkiksi minulta ei onnistu. Otan yhden esimerkin: olemme yhden seiskaluokan kanssa mukana Ylen Uutisluokalla ja sen imussa tulemme tekemään uutisia muidenkin luokkien kanssa, ja siihen tarvitsemme iPadeja. Ongelmana tässä vain on, että siinä vaiheessa, kun kuulin ylipäätänsä koko Uutisluokasta ja saimme sovittua aikataulusta, varauslistat olivat jo auttamatta täynnä.
Omassa koulussamme asiaan kytkeytyy vielä ainakin yksi näkökulma eli BYOD. Meillä on avoin langaton verkko, mutta uskallan väittää, että oppilaiden omien laitteiden pedagoginen käyttö on silti vielä aivan lähtökuopissa. BYODiin liittyy joukko aivan omia pulmia esimerkiksi vastuukysymykset, jos laite rikkoutuu. Suurin ongelma kuitenkin on, että kaikilla yläkouluikäisistäkään ei omaa älylaitetta ole, niinpä koulun pitää pystyä sellainen tarjoamaan. Koska nimenomaan BYOD lienee tulevaisuuden suunta ylipäätänsä, olemme halunneet lähteä nimenomaan sitä kehittämään. Ja juuri tämä on yksi tärkein syy siihen, että yksi salkku tulee ensi syksystä lähtien opettajatiimin käyttöön siten, että äikän ja kieltenopeilla on tunneilla jatkuvassa käytössä kullakin neljä iPadia ja käsityöopettajilla kummallakin kaksi.
Neljä iPadia luokassa mahdollistaa monenlaisen työskentelyn. Erityisesti alle kahdenkymmenen oppilaan ryhmissä ja oppilaiden omilla laitteilla höystettynä ryhmiin riittää helposti yksi laite. Se riittää ja on pedagogisesta näkökulmasta jossain tapauksissa ehkä parempikin ratkaisu kuin 1:1, koska silloin laitteiden äärellä on pakko keskustella - oma kokemukseni tosin on, että keskustelu oppilaiden välillä on laitteiden äärellä aina erityisen vilkasta, olipa niitä mikä määrä hyvänsä :)
Ylläkuvatunlainen ratkaisu on mielestämme hyvä myös sikäli, että näin muodostuu viiden opettajan tiimi, joka ylläpitää laitteet itse. Mietimme keskenämme, miten asian hoidamme. Olen varma, että tämä tulee ylipäätänsä lisäämään yhteistyötä välillämme, ja siihen meitä myös velvoitetaan. Ylläpidon lisäksi meiltä edellytetään myös opetuksen kehittämistä ja ideoiden ja kokemusten jakamista. Kerron sitten heti, kun olemme sopineet, miten näihin haasteisiin vastaamme.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Sähkökirjailua
Työskentelen yhtenäiskoulussa ja yksi antoisimmista puolista siinä on, että yhteistyön tekeminen eri-ikäisten välillä on niin helppoa. Mieleeni jäi itämään muistaakseni Twitteristä joulun alla Johanna Loukaskorvelta bongattu idea. Johanna nimittäin kertoi, että hänen työpaikallaan oli joulujuhlassa esitetty satuja, jotka isommat olivat kirjoittaneet ja pienemmät kuvittaneet. Tähän ideaan päätin tarttua, kun omalla työpaikallani yhdessä opekokouksessa taannoin jälleen kerran toivottiin lisää yhteistyötä. Lisäksi pontimena toimi se, että olen jo pidempään halunnut kunnolla testata iPadin kirjan tekoon tarkoitettuja apseja. Tuumasta toimeen siis.
Homma eteni siten, että ensin halukkaat vapaaehtoiset eri luokkien yläkoululaiset oppilaat kirjoittivat satuja. En puuttunut niiden sisältöön tai syntyyn mitenkään. Sen jälkeen kokosin tekstit Googledokumentiksi, jonka linkin jaoin kollegoille. Halukkaat luokat poimivat sieltä itselleen sadun kuvitettavaksi. Kun kuvat olivat valmiit, alkoi kirjojen kokoaminen, mikä osoittautuikin luultua hitaammaksi ja työläämmäksi. Vähän naiivisti olin näet kuvitellut, että napsin iPadillani kuvat kuvista ja kopipeistaan tekstit Googledokumentista suitsaitsukkelaan Book Creatoriin ja siinä se. Ihan näin helposti se ei kuitenkaan lopulta käynyt.
Ensiksi kävi ilmi, että ei ole järkevää tehdä yhtä kirjaa, vaan jokaisesta sadusta kannattaa tehdä oma kirjansa. Ainakin minusta tuntuu siltä, että näin teksti on helpommin lähestyttävää. Toiseksi aloin sekoilla appsien kanssa, sillä en kiireessä tajunnut, miten Book Creatorissa muokataan tekstin ominaisuuksia (mm. kokoa) ja hätäpäissäni latasin toisen appsin eli Book Writerin. Nyt jälkikäteen kyllä löysin Book Creatoristakin tekstin editointitoiminnot ja ylipäätänsäki Book Creator alkoi kuitenkin tuntua paremmin toimivalta. Aloin kuitenkin koota kirjoja Book Writerilla, ja seuraava ongelma oli, että kopipeistaaminen Googledokumentista ei tuntunut toimivan kovin näppärästi, eli kopioiminen kyllä onnistui, mutta paste-toimintoa en ollut saada toimimaan. Jälleen ongelma kyllä taisi olla ensisijaisesti käyttäjässä... Hankaluuksia aiheutti myös se, etten osannut oikein hahmottaa kopipeistatessani, että missä kohtaa tekstiä olen menossa. Niinpä lopulta päädyin naputtelemaan tekstit uudestaan suoraan Book Writeriin, mikä näin jälkikäteen tuntuu lievästi epätoivoiselta ratkaisulta. Olisi tietysti kannattanut pätkiä teksti sopiviksi katkelmiksi suoraan Googledokumentissa ja numeroida ne sekoilun välttämiseksi.
Oma pulmansa tuli siitä, etten ollut esittänyt kuvittajille kahta toivetta. Ensinnäkin olisi kannattanut toivoa myös heiltä, että jakavat sadun palasiksi ja sitten kuvittavat siten, että jokaisesta katkelmasta tulee vain yksi kuva (osa kyllä tekikin näin). Oppilaiden osallisuuden kannalta on mielestäni todella tärkeää, että kaikkien kuvat tulevat mukaan. Toiseksi olisi pitänyt pyytää merkitsemään kuviin, mikä kuva liittyy mihinkin katkelmaan.
Tein kirjat omalla iPadillani ja kummastakin edellä mainitusta appsista valmiin kirjan pystyy avaamaan ja katsomaan iBooksissa. Se ei kuitenkaan paljoa lämmitä silloin kun halutaan, että kirjat ovat kenen tahansa katsottavissa millä tahansa laitteella. Kummastakin appsista tuotoksen voi lähettää iTunesiin, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tätä vaihtoehtoa en ehtinyt lainkaan tutkia. En jotenkin muutenkaan osaa hahmottaa iTunesin toimintaa. En tiedä miksi, enkä oikein sitäkään, mitä siinä en tajua. En esimerkiksi ymmärrä edes sitä, että jos kirjan lähettää iTunesiin, onko se sitten katsottavissa millä tahansa laitteella? Voiko kirjan sitten esim. upottaa vaikka blogiin tai wikiin? Kummastakin appsista saa ulos myös pdf:n, mutta se ei ole lainkaan sama asia kuin lehteiltävä kirja. Juuri sellaisessa muodossa halusin saada kirjat kaikkien ulottuville. Niinpä en keksinyt muuta keinoa, kuin äänittää videot kirjoista.
Videoiden tekoa varten latasin Macilleni Reflectorin, jolla siis pystyy heijastamaan iPadin näytön Macille (ohjelma on saatavilla myös PC:lle). Selasin siis kirjaa iPadilta ja heijastin sen Macille Reflectorilla samalla kun tein kaikesta ruutukaappausvideon Screen-cast-o-Maticilla. Syntyneen videon lähetin Dropboxiin, josta noudin sen iMovieen, jolla vielä äänitin videoon ääniraidan ja/tai lisäsin taustamusiikin. Ta-daa, näin syntyi eräänlaisia äänikirjoja, jotka saatoin ladata koulun Youtube-kanavalle. Tämä kaikki kuulostaa nyt ehkä paljon mutkikkaammalta kuin oikeasti onkaan, mutta kaikkeen opetteluun meni kyllä melkoisesti aikaa. Tuohon Reflectoriin minun on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa siksikin, että sen avulla voi ylipäätänsä tehdä iPhonesta/iPadista ruutukaappausvideoita, mikä on tarpeen esimerkiksi silloin, kun pitää opastaa vaikkapa jonkin appsin käytössä.
Tässä esimerkki yhdestä kirjasta.
Lisää kirjoja löytyy koulun yhteisestä wikistä
Lopuksi on sanottava, että on tietysti hölmöä, että minä editoin kirjat, ilman muutahan se olisi oppilaiden homma. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä itse, kun ei minulla ollut antaa oppilaille laitteita. Jatkossa tähän puutteeseen on toivoakseni tulossa helpotusta :)
EDIT 4.3. Ja nyt vasta tajusin, että tuolla Refletorillahan voi suoraan myös nauhoittaa ruutukaappausvideon ja talentaa sen suoraan koneelle ja sieltä sitten viedä iMovieen, eli yllä kuvattu Screen-cast-o-Matic & Dropbox -mutka on ihan turha (huoh).
Kirjojen kokoaminen
Homma eteni siten, että ensin halukkaat vapaaehtoiset eri luokkien yläkoululaiset oppilaat kirjoittivat satuja. En puuttunut niiden sisältöön tai syntyyn mitenkään. Sen jälkeen kokosin tekstit Googledokumentiksi, jonka linkin jaoin kollegoille. Halukkaat luokat poimivat sieltä itselleen sadun kuvitettavaksi. Kun kuvat olivat valmiit, alkoi kirjojen kokoaminen, mikä osoittautuikin luultua hitaammaksi ja työläämmäksi. Vähän naiivisti olin näet kuvitellut, että napsin iPadillani kuvat kuvista ja kopipeistaan tekstit Googledokumentista suitsaitsukkelaan Book Creatoriin ja siinä se. Ihan näin helposti se ei kuitenkaan lopulta käynyt.
Ensiksi kävi ilmi, että ei ole järkevää tehdä yhtä kirjaa, vaan jokaisesta sadusta kannattaa tehdä oma kirjansa. Ainakin minusta tuntuu siltä, että näin teksti on helpommin lähestyttävää. Toiseksi aloin sekoilla appsien kanssa, sillä en kiireessä tajunnut, miten Book Creatorissa muokataan tekstin ominaisuuksia (mm. kokoa) ja hätäpäissäni latasin toisen appsin eli Book Writerin. Nyt jälkikäteen kyllä löysin Book Creatoristakin tekstin editointitoiminnot ja ylipäätänsäki Book Creator alkoi kuitenkin tuntua paremmin toimivalta. Aloin kuitenkin koota kirjoja Book Writerilla, ja seuraava ongelma oli, että kopipeistaaminen Googledokumentista ei tuntunut toimivan kovin näppärästi, eli kopioiminen kyllä onnistui, mutta paste-toimintoa en ollut saada toimimaan. Jälleen ongelma kyllä taisi olla ensisijaisesti käyttäjässä... Hankaluuksia aiheutti myös se, etten osannut oikein hahmottaa kopipeistatessani, että missä kohtaa tekstiä olen menossa. Niinpä lopulta päädyin naputtelemaan tekstit uudestaan suoraan Book Writeriin, mikä näin jälkikäteen tuntuu lievästi epätoivoiselta ratkaisulta. Olisi tietysti kannattanut pätkiä teksti sopiviksi katkelmiksi suoraan Googledokumentissa ja numeroida ne sekoilun välttämiseksi.
 |
| Kirjoja luettiin yhdessä Kalevalanpäivänä. Kuva: Maaret Viertiö |
Oma pulmansa tuli siitä, etten ollut esittänyt kuvittajille kahta toivetta. Ensinnäkin olisi kannattanut toivoa myös heiltä, että jakavat sadun palasiksi ja sitten kuvittavat siten, että jokaisesta katkelmasta tulee vain yksi kuva (osa kyllä tekikin näin). Oppilaiden osallisuuden kannalta on mielestäni todella tärkeää, että kaikkien kuvat tulevat mukaan. Toiseksi olisi pitänyt pyytää merkitsemään kuviin, mikä kuva liittyy mihinkin katkelmaan.
Kirjojen jakaminen
Tein kirjat omalla iPadillani ja kummastakin edellä mainitusta appsista valmiin kirjan pystyy avaamaan ja katsomaan iBooksissa. Se ei kuitenkaan paljoa lämmitä silloin kun halutaan, että kirjat ovat kenen tahansa katsottavissa millä tahansa laitteella. Kummastakin appsista tuotoksen voi lähettää iTunesiin, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tätä vaihtoehtoa en ehtinyt lainkaan tutkia. En jotenkin muutenkaan osaa hahmottaa iTunesin toimintaa. En tiedä miksi, enkä oikein sitäkään, mitä siinä en tajua. En esimerkiksi ymmärrä edes sitä, että jos kirjan lähettää iTunesiin, onko se sitten katsottavissa millä tahansa laitteella? Voiko kirjan sitten esim. upottaa vaikka blogiin tai wikiin? Kummastakin appsista saa ulos myös pdf:n, mutta se ei ole lainkaan sama asia kuin lehteiltävä kirja. Juuri sellaisessa muodossa halusin saada kirjat kaikkien ulottuville. Niinpä en keksinyt muuta keinoa, kuin äänittää videot kirjoista.
Videoiden tekoa varten latasin Macilleni Reflectorin, jolla siis pystyy heijastamaan iPadin näytön Macille (ohjelma on saatavilla myös PC:lle). Selasin siis kirjaa iPadilta ja heijastin sen Macille Reflectorilla samalla kun tein kaikesta ruutukaappausvideon Screen-cast-o-Maticilla. Syntyneen videon lähetin Dropboxiin, josta noudin sen iMovieen, jolla vielä äänitin videoon ääniraidan ja/tai lisäsin taustamusiikin. Ta-daa, näin syntyi eräänlaisia äänikirjoja, jotka saatoin ladata koulun Youtube-kanavalle. Tämä kaikki kuulostaa nyt ehkä paljon mutkikkaammalta kuin oikeasti onkaan, mutta kaikkeen opetteluun meni kyllä melkoisesti aikaa. Tuohon Reflectoriin minun on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa siksikin, että sen avulla voi ylipäätänsä tehdä iPhonesta/iPadista ruutukaappausvideoita, mikä on tarpeen esimerkiksi silloin, kun pitää opastaa vaikkapa jonkin appsin käytössä.
Tässä esimerkki yhdestä kirjasta.
Lisää kirjoja löytyy koulun yhteisestä wikistä
Lopuksi on sanottava, että on tietysti hölmöä, että minä editoin kirjat, ilman muutahan se olisi oppilaiden homma. Nyt oli kuitenkin pakko tehdä itse, kun ei minulla ollut antaa oppilaille laitteita. Jatkossa tähän puutteeseen on toivoakseni tulossa helpotusta :)
EDIT 4.3. Ja nyt vasta tajusin, että tuolla Refletorillahan voi suoraan myös nauhoittaa ruutukaappausvideon ja talentaa sen suoraan koneelle ja sieltä sitten viedä iMovieen, eli yllä kuvattu Screen-cast-o-Matic & Dropbox -mutka on ihan turha (huoh).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)