Oppimissopimuksesta

Taustaksi  eli miksi ryhdyin miettimään oppimissopimusta

Kuten olen aiemmin jo kertonutkin, olen vuoden päivät opiskellut tiimivalmentajaksi ja samassa yhteydessä suoritan Tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Näyttökoe lähestyy ja alkaa vähitellen jännittää :)

Minua on pitkään jo kiinnostanut se, kuinka oppiminen voitaisiin vapauttaa oppilaiden oman innostuksen liekillä roihuavaksi toiminnaksi, ja miten oppilaat oikeasti voisivat paljon enemmän panostaa omaan oppimiseensa ja vahvuuksiensa löytämiseen ja kehittämiseen. Minä en ole onneksi yksin. “Miksi meidän on käytävä 12, 16 tai 18 vuoden koulu - jossa pyritään siihen, että kaikki ajattelevat samalla tavalla - ennen kuin ryhdymme tekemään jotain? Voisimmeko jo nuorempina ryhtyä tekemään omia juttuja? Koulut toimisivat hautomoina ja neuvoisivat, työntäisivät ja lannoittaisivat meitä ideoilla ja pyrkimyksillä. Me oppijat loisimme yhtiöitä, kirjoja, lauluja, veistoksia ja keksintöjä” kysyy Johannes Partanen Välähdyksiä yksilön oppimisesta -teoksessaan.

Sekä Tiimiakatemiassa että Yaacoc Hechtin kehittelemässä demokraattisessa koulussa on jo ihan käytännössä pitkään osoitettu, että oppiminen on mahdollista - ja paljon hedelmällisempää - kun oppilaat ihan oikeasti saavat tehdä itse. Jos sinulla on vajaa kymmenen minuuttia aikaa, kannattaa käyttää se siihen, että katsot oheisen videon, jossa Hecht esittelee Demokraattisen koulun ideaa.

Demokraattisessa koulussa oppilaat todella valitsevat itse, mitä he haluavat oppia ja kuinka. Koulussa on erilaisia oppimisympäristöjä, joissa tarjotaan esimerkiksi työpajatyyppistä toimintaa. On taidekeskus, kielten oppimiskeskus, kirjasto, keittiö, videokeskus jne. Keskuksiin voi tulla milloin tahansa ja työskennellä tavalla joka sopii itselle parhaiten. Oppilaille laaditaan henkilökohtaiset oppimissopimukset, joissa määritellään, kuinka ja mitä oppilas haluaa oppia. Arviointi ei perustu vertailuun ja tapahtuu ilman kokeita ja arvosanoja. Uskomatonta ja erittäin inspiroivaa! Myös Suomessa on jo ensimmäinen demokraattinen koulu olemassa. Feeniks-koulu nimittäin, ja myös Tiimiakatemialla on runsaasti yhteistä maaperää demokraattisen koulun kanssa. Juuri tähän suuntaan pitäisi kaikkia Suomen kouluja alkaa rohkeasti ja reippaasti kehittää.

Koska en malta odottaa, että Suomen koulut muuttuvat demokraattisiksi kouluiksi, vaan haluan edetä tähän suuntaan omassa työssäni heti, valitsin omaksi tuotekehittelyn kohteekseni ns. oppimissopimuksen. Se perustuu Ian Cunninghamin teokseen The Wisdom of Strategic Learning ja on yksi Tiimiakatemian kardinaalityökaluista. Oppimissopimuksen avulla oppimisen keskiöön asetetaan opetussuunnitelman standardidiskurssin sijaan oppijan omat kokemukset, tunteet ja ajatukset, ja tärkeintä on, että jokainen oppija voi keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja säilyttää innostuksen elinikäiseen oppimiseen.

Ajattelen tällä hetkellä, että jotta opettaja voi siirtää opetussuunnitelman hetkeksi sivuun ja lakata murehtimasta sitä toteutuuko se vai ei, hänen pitää ensinnäkin tuntea opetussuunnitelma erittäin hyvin. Aivan erityisellä hartaudella on syytä tutustua erityisesti yleiseen osaan ja sieltä niihin kaikkein perustavimpiin lukuihin, joissa puhutaan arvoista ja oppimiskäsityksestä. Arvoluku esimerkiksi alkaa näin:

Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa sekä ihmisenä että yhteiskunnan jäsenenä. Tässä oppilas tarvitsee kannustusta ja yksilöllistä tukea sekä kokemusta siitä, että kouluyhteisössä häntä kuunnellaan ja arvostetaan ja hänen hyvinvoinnistaan välitetään.

Tämä on todella arvokasta tekstiä.

Uudessakin Opsissa valitettavasti edelleen on erillinen oppiaineosa, ja se on yksi niistä rakenteista, joka tehokkaimmin jarruttaa koulun kehitystä tällä hetkellä. (Toinen on esimerkiksi koulun aivan järjettömät mittasuhteet saavuttanut valvontavelvollisuus). Kun oppiaineosa OPS:ssa edelleen on, on myös se syytä tuntea todella hyvin, ja osata nähdä, mikä siinä on olennaista ydintä ja eniten sopusoinnussa yleisen osan kanssa. Väittäisin, että mitä paremmin opettaja tuntee opsin ja mitä syvällisempi on hänen näkemyksensä omasta oppiaineestaan, sitä helpompi hänen on päästää oppilaat kehittämään ensisijaisesti omia vahvuuksiaan ihan jo nykykoulunkin puitteissa. Vaikka heti huomenna - ja ilman minkäänlaista lisäresurssia.

Ensimmäisiä oppimissopimuskokeiluitani - mitä olen oppinut tähän mennessä

1. Harjoittele ensin itse ja varaa runsaasti aikaa

Oppimissopimukseen pätee samaa mikä kaikkeen muuhunkin. Opettajan on hyvä ensin hankkia siitä omakohtaista kokemusta. Ja koska oppiminen on hidasta, aikaa pitää varata paljon. Olen itse kirjoittanut ensimmäisen oppimissopimukseni vuosi sitten - ja sen lisäksi harrastanut kuluneen vuoden aikana intensiivisempää itsetutkiskelua, kuin koskaan aiemmin elämässäni. Ja vasta nyt minulle alkaa hieman avautua oppimissopimuksen anti.

2. Selvitä ensin itsellesi, mistä EI ole kysymys

Ainakin itse ajattelen, että oppimissopimuksessa EI OLE kyse siitä, että oppilas siinä pohtii, miten hän voisi saavuttaa OPETTAJAN tai OPSin asettamat tavoitteet. Oppimissopimuksessa oppilas pohtii viittä kysymystä

• Missä olen ollut? (oppimishistoria)
• Missä olen nyt? (oppimisen nykytila)
• Minne aion mennä? (oppimisen tulevaisuus)
• Kuinka pääsen sinne? (oppimisen keinot)
• Kuinka tiedän, että olen perillä? (oppimisen mittarit)

Perinteiset oppimateriaalit ovat täynnä erilaisia kaavakkeita ja monisteita, joissa oppilaat vastailevat kysymyksiin, jotka NÄYTTÄVÄT aika samantyyppisiltä, mutta on mielestäni tärkeä oivaltaa, että välissä on radikaali ero. Oppilaat ovat niin laitostuneita ajatukseen, että oppiminen on opettajan hallitsemien oikeiden vastausten etsimistä ja toistamista, että heidän on kokemukseni mukaan todella vaikea antautua ajattelemaan ihan oikeasti itse. Ja kun he eivät ole siihen tottuneet, se tuntuu aluksi vaikealta. Ei tule mitään mieleen, ja se tuntuu ahdistavalta. Tähän ahdistukseen auttaa vain aika. Ja se, että opettaja luottaa silti vakaasti oppilaisiin, säilyttää ystävällisen tyyneyden tilan ja valaa uskoa siihen, että ei se haittaa, vaikka ei tulekaan mitään mieleen. Mitään hätää ei silti ole. Vaikka ei koskaan tulisi mitään mieleen, kaikki menee silti lopulta hyvin.  Mieleen alkaa itse asiassa tulla omia asioita ja ajatuksia vasta, kun ensin on riittävän pitkään aidosti ihan ok, ettei tule mitään mieleen. Koulussahan perinteisesti näin ei ole ajateltu. Jos ei tule mieleen, niin hyvin pian alkaa valtava huoli ja "tukitoimet".

3. Tarvittavat materiaalit 

Opettaja voi nähdäkseni yrittää tehdä eroa perinteisiin pinnallisiin ja kaavamaisiin itsearviontikaavakkeisiin myös sekä kiinnittämällä apumateriaalien muotoon että järjestelyihin, joissa oppimissopimuksen kirjoittaminen tapahtuu. 

Itse olen nyt yrittänyt tehdä eroa käyttämällä perinteisten monisteiden sijaan laminoituja kortteja. Ne säästävät myös luontoa eli paperia, koska niitä voidaan käyttää uudestaan ja uudestaan. Korttien avulla työskentely on myös helppoa viedä minne tahansa fyysiseen paikkaan, eikä niiden käyttöön tarvita mitään laitteita, verkkoa tms. Ne ovat aina heti käyttövalmiina. Ero on tietysti tavallaan silti triviaali monisteisiin verrattuna, mutta jostain pitää aloittaa.

EDIT. 11.11.2016 Todennäköisesti kaikista hyödyllisintä olisi, jos oppilaat tekisivät itse itselleen oppimissopimuskortit. Niitä tehdessään tulisi automaattisesti pohdittua myös jo koko asian mieltä ja mukaan kytkeytyisi myös visuaalista ajattelua ja käsillä tekemistä, joka osaltaan veisi oppilaita kohti heidän aitoja omia ajatuksiaan.

Tein myös asiaan liittyen nettisivun, joka löytyy osoitteesta http://ninarantapuu.wixsite.com/website Sivu on tarkoitettu sekä oppilaille, että opettajalle avuksi. Myös näissä nettisivuissa olen hakenut eroa suhteessa perinteisiin koulujen ja oppimateriaalien valmistajien tuotteisiin mm. visuaalisella ilmeellä, joka on lainattu “personal trainer” -kuvastosta. Tällä olen halunnut korostaa oppilaalle sitä, että on kyse hänen henkilökohtaisesta kehityksestään ja tavoiteestaan, ei opettajan tavoitteista. Samalla olen halunnut viestiä, että oppimaan oppiminen ja sinnikkyys ovat taitoja, joita voi treenata ihan siinä missä lihaksiakin. Molemmissa vaaditaan sinnikästä ja pitkäjänteistä työtä ja kokonaisvaltaista hyvinvoinnista huolehtimista.

Sivuilla on myös testi, jolla opettaja voi testata oppimissopimuksen soveltuvuutta itselleen

4. Opetusjärjestelyt

Olen myös alustavasti huomannut viitteitä siitä, että olosuhteet, joissa kirjoittaminen tapahtuu, vaikuttavat siihen, miten hyvin oppilaat pääsevät ideaan sisälle. Olen kirjoituttanut oppimissopimuksia koko luokan kanssa yhtä aikaa ja käyttänyt esimerkiksi Ville Keräsen sinänsä mainioita dioja tehtävänantona.

Oppimissopimus -työkalu oppimisen tueksi from Ville Keranen

Mutta olen kokeillut myös sellaista, että olen ottanut ryhmästä vain muutaman vapaaehtoisen erilliseen tilaan kirjoittamaan kanssani. Olen siis siis päivittänyt samaan aikaan myös omaa oppimissopimustani. Olemme vetäytyneet rauhalliseen ja sohvalla varustettuun neukkariin, säätäneet valot miellyttäviksi ja panneet taustalle soimaan oppilaiden valitsemaa ja miellyttäväksi kokemaa musiikkia. Tämä on ollut varsin rohkaiseva kokeilu. Siinä missä luokassa koko ryhmän kanssa kirjoittaminen on ollut pääsääntäisesti todella vaikeaa ja niukkaa, antautuu pieni ryhmä kirjoittamaan antaumuksella. Ja kyse on silti usein  oppilaista, jotka eivät erityisemmin pidä kirjoittamisesta yleensä. Nyt he ovat saattaneet kuvata kirjoittamista mm. "helpoksi" ja "jotenkin terapeuttiseksi".

Miten tästä eteenpäin - eli miten jatkan asian kehittelyä tämän jälkeen

Aion ensinnäkin jatkaa kokeiluja sikäli, että etsin kaikkia mahdollisia keinoja siihen, miten oppimissopimuksen kirjoittamisesta ja päivittämisestä voisi tulla oppilaille oikeasti henkilökohtaisesti mielekästä.  Aion esimerkiksi miettiä, miten järjestän aikaa ja mahdollisuuksia vaikka juuri edellä kuvatunlaiselle pienessä ryhmässä tapahtuvalle kirjoittamiselle. Ja ennen pitkää, kun oppilaille kertyy kokemusta ja he alkavat nähdä oppimissopimuksen vaikutuksen, täytyy valjastaa heidät markkinoimaan asiaa nuoremmille. 

Lisäksi olen alkanut pohtia, miten oppimissopimusta voisi kehittää osana laajempaakin oppilaiden itsetuntemuksen ja vahvuuksien tunnistamisen kehittämistä. Juuri tällä hetkellä pohdin esimerkiksi sitä, miten oppilaiden kykyä unelmoimiseen ja samalla heidän itsetuntoaan voisi tukea. Asia on minulle juuri nyt ajankohtainen siitäkin syystä, että osallistun itse parhaillaan Sanna Wikströmin eli Hidasta elämää -sivuston Unelmakarttakirja-verkkokurssille. Kurssilta saa jatkuvasti ideoita myös kouluun sopiviin harjoituksiin. 

Yksi haaste on selvästi kehitellä myös käytäntöjä, joita tarvitaan tukemaan näin pitkäkestoisia mutta silti harvakseltaan päivittyviä prosesseja, kuin mikä oppimissopimuksen laatiminen ja päivittäminen on. Sopiva päivitystahti vaihtelee tilanteen ja oppilaan mukaan, mutta kovin usein oppimissopimusta ei ole mielekästä päivittää, koska oppiminen on hidasta ja oppimissopimus muuttuu aidosti motivoivaksi erityisesti sitten, kun aikaa on kulunut riittävästi, jotta oppiminen ja edistys alkaa todella näkyä. Oppimissopimuksen rinnalla kannattaakin käyttää oppimispäiväkirjaa, jota kannattaa totuttaa oppilaat käyttämään päivittäin. Se voi kokemukseni mukaan olla vapaamuotoista ja matalan kynnyksen toimintaa, jossa tärkeimpänä tavoitteena on oppia yksinkertaisesti ajattelemaan omaa oppimistaan itse. Pohtia voi esimerkiksi yksinkertaisesti sitä, mitä parhaillaan on meneillään? Miten sujuu? Miltä tuntuu? Mitä ongelmia on? Miten niitä voi ratkaista? Mitä itse voi tehdä? Kuinka aiemmin on selvinnyt vastaavista pulmista? Kuka voi auttaa? Miltä sitten tuntuu, kun ongelma on ratkennut? jne. jne.

Olen myös monen tekijän vaikutuksesta tutkaillut viimeaikoina "visuaalisia päiväkirjoja" tai "taidepäiväkirjoja" ja miettinyt niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Tämä on alue, jonka olen vasta löytänyt, joten en osaa vielä sanoa siitä mitään sen enempää. Mutta kiinnostavaa ja innostavaa on! Palaan linjoille, kun uutta kerrottavaa on kertynyt riittävästi. 

Terveisiä Educasta

Olin elämäni ensimmäistä kertaa Educassa. Ohjelmassa olisi ollut joitakin hyvinkin kiinnostavia puheenvuoroja, esimerkiksi Marika Toivolan esitys Jos ope flippaa, onko peto irti luokassa?. Marikan esitysdiat löytyvät täältä. Visiittini jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi hyvinkin lyhyeksi. Oman esitykseni lisäksi kävin sijoittamassa jotakuinkin koko luentopalkkion Niin&Näin -kustantamon osastolla. Sieltä löytyikin taas aivan erinomaisia kirjoja kuten vaikkapa Sokrates koulussa, Ajatellaan yhdessä, Filosofiaa lapsille ja nuorille ja Keskusteleva opetus.

Oman esitykseni diat ovat tässä:




Näin jälkikäteen tuntuu, että olisi pitänyt enemmän rajata esitystä. Varsinkin Tiimiakatemialle ja tiimivalmentajaopinnoille jäi aivan liian vähän aikaa. Jos Tiimiakatemia kiinnostaa - ja kannattaa kiinnostua! - niin voit aloittaa tutustumisen katsomalla oheisen videon, jossa perustaja Johannes Partanen kertoo Tiimiakatemian synnystä ja ideasta. Klikkaa tästä

Ja loppuun vielä linkki omaan tiimivalmentajaopintojen oppimispäiväkirjablogiini löytyy täältä.

Yritys loikaksi laatikon ulkopuolelle

Kuva Lauri Laine

Kävin syyskuussa pitämässä pienen esityksen NET Forum Finlandissa. Itselleni jäi esityksestä jälkikäteen vähän sekava kuva. Ehkä siksi en erityisemmin levittänyt silloin tuoreeltaan esitysdiojakaan. En ollut silloin ihan varma, mikä oikeastaan on pointtini, enkä ole oikein vieläkään. Minut oli pyydetty paikalle olletikin Vuoden TVT-ope -tunnustuksen vuoksi, ja ainoa, mikä tällä hetkellä tuntuu selvältä onkin se, että TVT on tällä hetkellä mielestäni aivan sivuseikka, ja siksi sitä ei tarvitse mitenkään erikseen pohtia. On aivan selvää, että erilaisia laitteita ja sovelluksia käytellään, mutta ei niistä sen kummempaa numeroa tarvitse tai kannata tehdä.  Muuten en oikein enää muista, mitä syyskuussa Wanhassa satamassa juttelin, mutta alussa taisin kertoa, että olen ollut koko opettajan urani ajan jokseenkin tyytymätön. Minua on piinannut jatkuvasti epäilys, ettei siinä, mitä luokassa puuhailemme, ole lopulta paljoakaan järkeä.

Vuosi sitten julistin tässä blogissa, että nyt on ratkaisu ahdistukseen löytynyt, ja se on yksilöllinen oppiminen. Nyt näyttää siltä, että matka jatkuu. On käynyt monin tavoin selväksi, ettei se pelkästään riitä, että annan oppilaiden oppia yksilöllisessä tahdissa. Kuten Pekka Peura itsekin on useassa yhteydessä kertonut, koko nimitys "yksilöllinen oppiminen" on oikeastaan harhaanjohtava ja otettu käyttöön vain siksi, että "yhteisöllinen oppiminen" oli jo varattu. Nyt Peura haluaisikin muuttaa nimen ihmislähtöiseksi oppimiseksi. Siinä keskeistä on ihmisen kehittäminen onnellisemmaksi ja osaavammaksi. Tämä tapahtuu oppivassa yhteisössä.

Niinpä oppivan yhteisön rakentaminen on haaste, johon haluan nyt tarttua. Toiseksi minua on alkanut enemmän ja enemmän vaivata kaiken koulutouhun opettajakeskeisyys. Opettaja puuhaa edelleen koko ajan valtavasti, ja usein oppimisen pahin este on liian aktiivinen opettaja. Kun opettaja rakentaa vaikka "oppimispolkuja", oppilaan tehtäväksi usein käytännössä lopulta jää polun "suorittaminen". Olen alkanut haaveilla vielä oppilaskeskeisemmästä ja radikaalimmin yksilöllisestä systeemistä, jossa tosiaan ainoana johtotähtenä olisi tuo edellä mainittu oppilaiden auttaminen onellisemmiksi ja osaavammiksi.

Oppiva yhteisö ja radikaali oppilaskeskeisyys mielessäni olen nyt aloittamassa uusia opintoja. Minua potkaisi nimittäin sellainen onni, että pääsin oppisopimuskoulutuksena toteutettavaan koulutukseen, jossa suoritan tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että seuraavan puolentoista vuoden aikana saan opiskella Tiimiakatemiassa tiimivalmentajaksi! Arvatkaa, meinaanko pysyä nahoissani? Olen erityisen innoissani nyt siksi, että pääsen loikkaamaan perinteisen peruskoulu- ja opettajien täydennyskoulutuskuvioiden ulkopuolelle. Toivon, että lähtökohtaisesti vähän erilainen tekemisen meininki toisi nyt tullessaan uutta virtaa, koska sitä totisesti kaivattaisiin.

Perustin opintoja varten itselleni avoimen oppimispäiväkirjan, jonne juuri tämän kirjoitettuani ryhdyn tekemään ensimmäisiä tehtäviä. Tervetuloa mukaan!

Oppimista koulun ulkopuolella

Nykyisin puhutaan paljon siitä, että oppilaat oppivat yhä enemmän kaikesta osaamastaan koulun ulkopuolella ja että koulu uhkaa tästä syystä syrjäytyä lasten ja nuorten elämästä. Olen jo pitkään yrittänyt tajuta, millaista on oppiminen koulun ulkopuolella, mutta koska olen koulussa töissä, katselen ilmeisesti kaikkea liiaksi koululasien läpi. Minulla on tunne, että monia loistavia mahdollisuuksia on käsien ulottuvilla, mutta en näe enkä saa otetta niistä.

 Omaan elämääni on myös nyt ilmaantunut valtava oppimishaaste, joka edustaa selvästi koulumaailman ulkopuolista oppimista. Perimme nimittäin sisareni kanssa isältämme vanhan höyrylaivan. Mikäli mielimme säilyttää sen itsellämme, on edessä toden totta monenlaista opettelemista. Ei ole olemassa tutkintoa tai kurssia, josta voisi valmistua höyrylaivanvarustajaksi. Valitettavasti :) Yritänkin nyt jatkuvasti tarkkailla itseäni ja asian edistymistä muun muassa oppimisen näkökulmasta. Perustin osittain tästäkin syystä laivallemme oman blogin. Sen tarkoitus on olla muun muassa eräänlainen oppimispäiväkirja. Lisäksi jakelen kuvia mm. Instagramiin, ja mietin samalla, miten sitäkin voisi hyödyntää.

Omien toimieni lisäksi tarkkailen herkeämättä 10-vuotiaan poikani tekemisiä. Olen kiinnostuneena pannut merkille esimerkiksi sen innostuksen, jota Minecraft on herättänyt. En oikein muista, kuinka kauan sitä miellä on nyt pelattu, ja minua harmittaa, etten suunnitelmistani huolimatta ole saanut aikaiseksi, että olisin alusta alkaen jotenkin dokumentoinut sitä, miten sen oppiminen on edennyt. 

Varsinaisen pelaamisen lisäksi asiaan näyttää kuuluvan videoiden katselu Youtubesta. Tässä yksi esimerkki:

Videolla pelaavat pojat ovat ilmeisesti Skypen välityksellä yhteydessä toisiinsa. En itse ymmärrä varsinaisesti paljoakaan, mitä tässä tapahtuu, mutta huomio kiinnittyy väistämättä siihen, että poikain yhteistyö näyttää kyllä varsin saumattomalta, sujuvalta ja tehokkaalta. En ole tätä(kään) videota itse kokonaan katsonut, mutta välillä näissä videoissa opetetaan muille, miten eri asioita tehdään. Olen myös kiinnittänyt poikani touhuja vakoillessani huomiota siihen mutkattomuuteen, jolla itselle uusien ja täysin "randomien" tyyppien - kuten sanonta kuuluu - kanssa aloitetaan yhteistyö. Sille näyttää olevan ominaista se, että yhdessä tekeminen aloitetaan saman tien, ja siinä tekemisen ja seuraavista liikkeistä neuvottelemisen ohessa samalla sitten vähän tutustutaan tarkemmin ja kysellään nimeä ja ehkä asuinpaikkaa jne.  Ja jos samojen tyyppien kanssa pelataan useammin, rakentuu jonkinlaista pelikaveruutta, mutta tärkeintä on koko ajan itse tekeminen.

Tässä koko touhussa ja Minecraft-kulttuurissa ylipäätänsä on jotain todella kiehtovaa. Aloittelijan oppaassa on lopussa pelin luojien haastattelu, jossa he puhuvat esimerkiksi siitä, miten Minecraft on paitsi peli myös sen ympärille rakentunut yhteisö. Youtube, Twich.tv, blogit ja foorumit  ovat täynnä yhteisön tuottamaa sisältöä, ja ihmiset katsovat ja puhuvat siitä, mitä toiset pelaajat tekevät. Juuri tämänkaltaista tekemisen meininkiä ja oppimiskulttuuria haluaisin saada kouluun, mutta miten? Siinäpä pulma.

Lähde: Stephanie Milton: Minecraft. Aloittelijan opas. 2014, Egmont.

Terveisiä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumista

Olin pitkästä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, koska minut kutsuttiin sinne puhumaan tieto- ja viestintätekniikasta ja yksilöllisestä oppimisesta. Esitysdiani ovat alla ja olen kertoillut omista kokeiluistani jo aiemminkin täällä ja täällä.




 Aloin pari päivää sitten lukea Frank Martelan keväällä ilmestynyttä kirjaa Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja (2015). Olen lukenut vasta osan, mutta se auttaa erittäin hyvin jäsentämään ajatuksiani ja yksilöllisen oppimisen perusteita ja motivaatiota sen kehittelyyn. Kokoan tähän nyt muutamia seikkoja, jotka ovat mielestäni merkityksellisiä ja jotka olen tähän mennessä oppinut

Ensinnäkin Martela tarjoaa hyvät käännökset ja avaa muutenkin hedelmällisesti käsitteitä autonomy ja mastery. Autonomian Martela suomentaa vapaaehtoisuudeksi ja masteryn kyvykkyydeksi. Meidän kannattaa pyrkiä sisäisen motivaation rakentamiseen ja vaalimiseen, sillä se johtaa siihen, että voimme paremmin eli olemme onnellisempia ja saamme enemmän aikaan. Martelan mukaan sisäinen motivaatio rakentuu neljästä psykologisesta perustarpeesta, jotka ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyväntekeminen. Kolme ensin mainittua tarvetta ovat tiedemaailman yleisesti hyväksymiä perustarpeita. Sen selvittäminen, kuuluuko tähän joukkoon myös hyväntekeminen, on parhaillaan tutkimuksen kohteena.

Martelan mukaan psykologiset perustarpeet "eivät ole mitään satunnaisia hyvinvoinnin lähteitä, niiden tarve on sisäänrakennettu meihin ihmisiin. Evoluution myötä meistä on kehittynyt olentoja, joide toimintaa nämä perustarpeet ohjaavat. Kun tunnemme puutosta näissä tarpeissa, etsimme tapoja tyydyttää  ne paremmin. Ja kun tunnemme näiden tarpeiden täyttyvän voimme paremmin sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Ne eivät siis ole mitään satunnaisia juttuja, vaan synnynnäisiä, keskeisiä ja universaaleja" psykologisia tarpeita." Kun näin on, tuntuu melko selvältä, että meidän on syytä suhtautua juuri näihin tarpeisiin erittäin vakavasti myös koulussa ja kehittää oppimista juuri siihen suuntaan, jossa nämä tarpeet mahdollisimman hyvin tyydyttyvät. Näin paranee hyvinvointi ja sen myötä myös oppiminen. Ja juuri tästä syystä yksilöllinen oppiminen on niin huima juttu!

Vapaaehtoisuus

Vapaaehtoisuus on tietysti koulussa vaikea asia. Opetussuunnitelma luo hyvin yksiselitteiset raamit oppimiselle ja siinä mielessä tekeminen koulussa ei voi olla kokonaan vapaaehtoista. Se, että oppilas saa edetä tehtävissään omassa tahdissaan on kuitenkin olennainen askel vapaaehtoisuuden ja sitä myöden sisäisen motivaation suuntaan. Ja kun tahdin saa säätää itse, tekeminen ei tunnu samalla tavalla ulkoa ohjatulta ja näin oppilas voi kokea tekemisen enemmän omakseen. Meidän on koulussa myös hyvä muistaa, että kun vapaaehtoisuuden perustarve on tarpeeksi vahvasti tukahdutettu - eli kun toiminta on hyvin tarkasti ulkoa päin (esim. opettajan taholta) säädeltyä ja kontrolloitua, oppilaat keksivät mitä ihmeellisimpiä keinoja, jotka takaavat heille tunteen jonkinlaisesta omaehtoisuudesta.

Kyvykkyys

Pelkkä vapaaehtoisuus ei kuitenkaan yksin riitä. Ei nimittäin auta vaikka olisi kuinka vapaa, jos ei vaan osaa. Tarvitaan siis myös kyvykkyyttä. Kyvykkyys "tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyvykkääksi itsensä kokeva henkilö uskoo pystyvänsä suorittamaan hänelle annetut tehtävät menestyksekkäästi. Kyse on siis ennen kaikkea kahdesta asiasta: osaamisesta ja aikaansaavuudesta. /.../ Myös oppimisen kokemus on tärkeä osa kyvykkyyttä, oppiminen on tunne siitä, että kyvykkyytemme on kasvamaan päin. Kyvykkyyden vastakohtana on henkilö, joka on pettynyt menneistä suorituksistaan ja epävarma tulevista kyvyistään." Tämä valaisee myös erittäin havainnollisesti yksilöllisen oppimistahdin merkityksellisyyttä, sillä osa suorittaa annetut tehtävät nopeammin osa hitaammin. Kaikille pitäisi kuitenkin taata mahdollisuus saada tuntea osaavansa ja saavansa aikaan, sillä vain silloin oppilas haluaa oppia ja pystyy oppimaan lisää.

Kyvykkyyden kokemisen kannalta on tärkeää, että tehtävät ovat sopivan haastavia. Tämän lisäksi tarvitaan palautetta. Palaute ei tarkoita pelkkää suullista palautetta, vaan kaikkia niitä aistisignaaleja joiden pohjalta tarkkailemme ympäristöämme ja suoriutumistamme. "Palaute taasen edellyttää päämäärää. Eli sitä että on jokin selkeä standardi, jota vasten voimme suoritustamme peilata. Ilman tällaista standardia emme voi tietää mikä on edistystä ja mikä takapakkia.  Tässä tarvitaan meiltä opettajilta kekseliäisyyttä ja luovuutta, jotta keksimme madollisimman monipuolisia ja toimivia palautekäytäntöjä. Meidän kannattaa miettiä, miten voisimme ottaa oppia esimerkiksi pelintekijöiltä, sillä he ovat mestareita optimoimaan palautejärjetelmän ja juuri siksi tietokonepelit ovat joskus niin addiktoivia.

Ihminen on lähtökohtaisesti itseohjautuva ja aktiivinen!

Olen oppinut Martelaa lukemalla myös sen, että tiedemaailmassa ns. itseohjautuvuusteoria on jo tehnyt läpimurron. Sen johtoajatuksena on, että ihminen on lähtökohtaisesti elinvoimainen, itseohjautuva ja proaktiivinen, vaikka eri ympäristötekijät voivatkin tätä aktiivisuutta lannistaa.  Valittavasti juuri koulumaailma ja monet työpaikat pyrkivät vieroittamaan ihmisen pois tästä aktiivisuudesta.  "Kun ihmistä tarpeeksi systemaattisesti estetään tekemästä itseään innostavia asoita ja pakotetaan tekemän ulkoisesti motivoituneita asioita, oppii ihminen avuttomaksi. Hän ei enää osaa tehdä asioita kuin pakon edessä ja käskettynä. Ihminen ei siis ole lähtökohtaisesti passiivinen, mutta hän voi passivoitua." Tämä näkyy räikeimmillään omilla tunneillani silloin, kun oppilaat eivät millään keksi mitään, kun sanon että voimme tehdä tunnilla aivan mitä vaan he haluavat, kunhan he vaan kertovat, mitä he haluavat. Usein ainoa, mitä he saavat pinnistettyä on "leffa ja mässyä". Minulla ei ole itse asiassa mitään "leffaa ja mässyä" vastaan, mutta jos siinä on kaikki, niin onhan se hälyyttävää! Tästäkin syystä muutos koulussa on aivan välttämätön!

LÄHDE: Frank Martela: Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja. 2015, Gummerus.

Merkillinen vuosi

Kulunut lukuvuosi on ollut monin tavoin merkillinen ja merkittävä. On tullut aika punnita uudelleen oikeastaan ihan kaikki.

Aloitin syksyn touhukkaana ja ilmoitin kehityskeskustelussakin, että pääasiallinen tavoitteeni tälle lukuvuodelle on yksilöllisen oppimisen kehittäminen. Asia etenikin alkusyksystä hyvään alkuun ja iloitsin ja iloitsen kovasti siitä, että esimerkiksi äikän opettajien fb-ryhmässä moni muukin kehittelee opetustaan ja jakaa avoimesti suunnitelmiaan ja materiaalejaan.

Sitten tuli lokakuun loppu ja minä kohtasin tähänastisen elämäni suurimman menetyksen ja surun kun rakas isäni kuoli äkillisesti. Työhanskat tippuivat käsistä aivan totaalisesti pitkäksi aikaa. En muista loppusyksystä enkä talvesta paljoakaan, ja se on valjennut vähitellen, ettei elämä koskaan enää palaa ennalleen.

Jotenkin unenomaiselta tuntuu nyt sekin, että minut valittiin keväällä vuoden TVT-opettajaksi (perusaste). Se on monestakin syystä vähän hassuakin. Ensinnäkin ainakin perinteisillä mittareilla mitattuna omat tvt-taitoni ovat monin kohdin varsin puutteelliset. Esimerkiksi perinteiset toimisto-ohjelmat ovat minulle melko vieraita. Toisaalta ehkä nykyisin tiettyjen ohjelmien hallintaa tärkeämpää on ennakkoluuloton asenne ja kyky reippaasti opetella kavereiden kanssa käyttämään kulloinkin tarpeellisella tasolla milloin mitäkin laitteita ja sovelluksia. Toisekseen tunnustus tuntuu juuri tällä hetkellä hieman hämmentävältä myös siksi, että minusta saattaa olla tulossa melkoinen tvt-takinkääntäjä :). No ei vaiskaan, mutta totta on kuitenkin, että juuri tällä hetkellä tekniikka ei juurikaan kiinnosta ja henkilökohtaisesti olen ajautunut esim. reippaalle somepaastolle.

Tekniikan sijaan ajatukseni askartelevat nykyisin ennen muuta loppukeväästä käyntiin polkaistun #MOI-hankkeen parissa. Kirjaimet tulevat sanoista motivaatiota, onnistumista ja iloa oppimiseen. Haimme ja saimme erityisavustusta Opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Hakemukset pitää tehdä aina kiireesti - ja siksi ne yleensä jäävät kokonaan tekemättä - mutta tällä kertaa tehtiin liitteeksi yhdellä välkällä kollegani Suvin kanssa jopa lennokas promovideo:




Saamaamme avustusta ei saa käyttää esimerkiksi kalusteisiin eikä seinien purkamiseen eli tältä osin suunnitelma ei ihan vielä tuollaisenaan toteudu. Saimme sentään varattua hankkeen käyttöön puolet yhdestä käytävästä ja sen varrella olevat luokat eli kolme normaalikokoista luokkaa ja kolme pienempää tilaa. Itse tarjouduin luopumaan "omasta" luokastani ja teenkin parhaillaan muuttoa juuri niihin kolmeen pienempään tilaan. Enkä meinaa pysyä nahoissani :). Se, että hankkeessa täysivaltaisesti mukana olevat opettajat saavat nyt työskennellä konkreettisesti vierekkäin ja lähekkäin on tärkeää ja mahdollistaa nykyisten tilojen aiempaa paljon joustavamman käytön ja myös käytävätilan aktiivisen ja luovan hyödyntämisen. Aivan mahtavaa on, että yläkoulun käytävään muuttaa nyt myös yksi alakoulun luokka. Näin saamme hyvälle alulle aidon yhtenäiskoulun ja aineenopettaja/luokanopettaja -yhteistyön todellisen rakentamisen. Nyt ei suunnitella nimittäin yksittäisiä yhteisiä teemapäiviä vaan sitä jokapäiväistä arkea! Jotta hyppy uuteen ei tuntuisi liian hurjalta, meillä on edelleen ikään kuin vanhaan malliin "omat" tilat, mutta käytännössä pyrimme mahdollisimman pian yhteisiin ja oppilaiden tarpeiden mukaan joustaviin tiloihin.

Hankkeen myötä on nyt toteutumassa yksi pitkäaikainen unelmani. Unelma aidosta pedagogisesta tiimistä. Tiimistä joka ei ole olemassa, koska johtoryhmä haluaa,  että se suunnittelee kevätjuhlia tai kestävän kehityksen toteutumista koulussamme, vaan koska me itse omasta halustamme ja aloitteestamme aiomme tehdä konkreettisesti yhdessä sitä perustyötämme, jota me opettajat aina aivan erityisesti rakastamme. Hankkeella on myös blogi, tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan!

Pari hajamietettä yksilöllisestä oppimisesta ja opetusvideoista

Kuten olen aiemmassa postauksessa kertonut, kokeilin yksilöllistä oppimista sekä seiskojen että kasien kanssa syyslukukaudella ja keräsin heiltä Google-lomakkeella palautetta lukukauden lopussa. Mielenkiintoista ja hieman yllättävää oli, että seiskat kokivat oppivansa yksilöllisellä menetelmällä selkeästi paremmin kuin kasit. Molempien palaute oli kyllä rohkaisevaa. Osa kaseista kuitenkin selvästi kaipasi sekä opettajajohtoista opetusta että luokan yhteisiä keskusteluja. Niinpä aloitimmekin kevätlukukauden melko perinteisellä systeemillä. Kaikki oppilaani tekivät ryhmissä Tiedonhakuvideon. Sen jälkeen seiskojen kanssa aloitettiin esseevastaus-harjoitukset ja kasien kanssa lauseoppi varsin opettajajohtoisesti ja yhtä jalkaa edeten.

Pikkuaskelia yksilöllisempään suuntaan

On ollut todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia yksilöllisestä oppimisesta, ja itselleni on vähitellen valjennut, että menetelmää voi kehitellä ihan rauhassa ja pienin askelin oikeaan suuntaan etenemällä. Yksi oppilaiden palautteissakin näkyvä ongelma, joka on alkanut vaivata minua on se, että toiminta pelkistyy helposti urakkahommiksi ja sehän ei varsinaisesti ole vielä kovin yksilöllistä. Urakointi-mentaliteetti paineistaa selvästi eritysesti hitaimpia oppilaita, ja he kokevat jäävänsä jälkeen nopeammin urakoivista.

Meidän koulussa on minun lisäkseni moni muukin hyvin kiinnostunut yksilöllisestä oppimisesta ja asiaa on esitelty YT-kokouksessa koko koululle ja pidetty aamukahvit innostuneiden kanssa. Mikä ilahduttavinta, innostusta löytyy sekä ala- että yläkoulun puolelta. Sen lisäksi olemme harrastaneet aineenopettajien välistä yhteistyötä jo ennestäänkin. Niinpä olenkin alkanut ajatella, että minun ei ehkä ole järkeä nyt suurella vaivalla rakentaa erillistä äikän systeemiä, vaan meidän kannattaa perustaa meidän kouluun tiimi, jossa on mukana sekä luokanopettajia että aineenopettajia ja alkaa samantien rakentaa monialaisia kokonaisuuksia yhdessä! Olen tästä niin tohkeissani, että en meinaa saada nukuttua. Tästä kuulette aivan varmasti myöhemmin lisää.

Parhaillaan opiskelemme siis periaatteessa perinteisin menetelmin mutta toimintaa aina mahdollisuuksien mukaan yksilöllisen suuntaan tuunaamalla. Lauseopista ei esimerkiksi ollut tavanomaista koetta, vaan oppilaat tekivät Socrativella testin, jossa hyvänä puolena perinteiseen kokeeseen verrattuna on se, että oppilaat näkevät jo testiä tehdessään tehtävä tehtävältä menikö oikein ja mikä olisi ollut oikea vastaus. Sanoin oppilaille, että testi tehdään vain sen takia, että näemme, voimmeko jo mennä eteenpäin. Sanoin, että testin tulos ei vaikuta mitenkään arvosanaan, mutta sen sijaan arvosanaan vaikuttaa itsearviointi. Kun testi oli tehty, kirjoitin jokaiselle oppilaalle tuloksen näkyviin paperille ja sen jälkeen jokaisen piti kirjoittaa, mitä kaikkea testituloksesta voi päätellä a)oppilaan omasta toiminnasta ja oppimisesta ja b)opetuksesta.

Opetusvideoista

Kävimme myös todella kiinnostavia keskusteluja. Yritin saada oppilaat hoksaamaan itse sen, mikä on ilmeistä: osa sanoo haluavansa opettajan opetusta, mutta ei silti kuitenkaan ota sitä vastaan. Moni sanoikin, että opetus on kyllä hyvää, mutta ei silti jaksa keskittyä kuuntelemaan. Tämä taitaa olla koulumaailmassa ylipäätänsä vahvistuva trendi, ja siihen näytään reagoivan karkeasti ottaen kahdella tavalla: nykynuorison turmelusta valittelemalla tai vaihtoehtoisia ratkaisuja kehitellemällä. Itse haluan kuulua jälkimmäiseen porukkaan :). Niinpä keskustelimmekin mahdollisuudesta, että opetusta olisi saatavilla esimerkiksi videoina, jolloin niitä voisi katsoa silloin kun opetusta kaipaa ja tarvittaessa uudestaan. Kävimme tätä keskustelua senkin takia, että luulen, että ainakin yläkoululaiset oppilaat kaipaavat hieman motivointia opetusvideoiden katsomiseen. Eli luulenpa, että he eivät välttämättä niitä noin vain katso, vaikka niitä olisi saatavillakin. Niinpä yritinkin myös jo etukäteen kysellä oppilaiden näkemyksiä, millaisen videon he helpoimmin klikkaisivat pyörimään. Pituus on tietysti olennainen asia - mitä lyhempi sen matalampi kynnys. Lisäksi oppilaat toivoivat esimerkiksi lauseopista sellaisia videoita, joissa opettaja selittää asioita taululla.

Ville Aitlahti on kehitellyt Minuuttivideoiden konseptia lukion matikkaan ja kertonut ajatuksistaan blogissaan. Näitä videoita olen nähnyt oppilaiden kehuvan Twitterissä. Hän mainitsee periaatteikseen mm. tiukan pitäytymisen minuutissa ja teknisen ja visuaalisen kikkailun välttämisen. Koska videoita tulee tehtäväksi paljon, tekemisen pitää olla helppoa ja nopeaa. Nämä ovat mielestäni aivan loistavia periaatteita.

Olen tehnyt joitakin videoita muutaman viimeisen vuoden aikana. Nyt kun katselen niitä, ne ovat useinmiten auttamatta liian pitkiä. Tiivistäminen ja minuutissa pysyminen on kuitenkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Päätin kokeilla ja ottaa käsittelyyn joka- ja mikä-pronominit kielenhuollon näkökulmasta. Tein videot yläkoululaisten tarpeisiin ja ajattelin, että olisi hyvä, jos niitä voisi käyttää esim. siten, että kun antaa oppilaalle palautetta tekstistä, voisi tarvittaessa linkittää videon palautteeseen, jos oppilaalla on juuri tässä asiassa pulmia. Ensin piti päättää, mikä on asian ydin. Sen jälkeen vielä piti pilkkoa asia palasiksi. Niin syntyi kaksi videota, joista toisessa pääasia on joka-pronominin korrelaatti ja toisessa se, milloin pitää käyttää mikä-pronominia. En myöskään pysty näköjään kokonaan vastustamaan teknista ja visuaalista kikkailua, ja osittain siitäkin syystä videot ovat edelleen aivan liian pitkiä ollakseen minuuttivideoita, mutta suunta on nyt oikea. Olen päässyt max. kahteen minuuttiin, ja se on minulle jo saavutus.

Joka-pronominin käytöstä

Joka vai mikä-pronomini?